JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ

He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle johtivat monet muutkin hevosten jäljet.

— Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, — emme olisi mitenkään voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!

— Maltahan, keskeytti Lucien. — Tuolla näin Francisin viimeiseksi. Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.

— Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista. Eteenpäin!

He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman metsikön kärkeen.

— Olet oikeassa! huudahti Basil. — Hän on kulkenut tästä.

Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.

— No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. — Tunnen sinut tuhansien joukosta.

— Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin puoleen. — Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!

Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli. Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa, jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä siltä odotettiin.

Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.

Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:

— Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen näkyvissämme.

Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.

— Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, — sanoi Basil hilliten ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. — Emme saa itse joutua eksyksiin, — ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti hevosensa uuteen vauhtiin.

Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.

— Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä taittamalla siitä oksan.

Vihdoin koira juoksi viidakkoon.

— Ahaa! huudahti Basil, — Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei, hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle kentälle, — ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.

Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin aavikkoa.

— Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään oman ratsunsa suitsia. — Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta jäljissä… saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.

Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa, että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.

— Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi Basil. — Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti pois, niin kaikki käy hyvin, mutta… kas… kas! Se lähti jälleen juoksemaan!

Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät, että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi, voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.

Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat, ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.

Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta kumpikaan ei puhunut.

Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten ennenkin.

— Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, — se palaa vanhoille jäljille!

Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira, palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin. Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.

Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat kadottaneet jäljet!

— Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. — Voimme löytää ne tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten hevosensa selästä.

— Marengo, hei, Marengo!

Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten kanssa ja harppasi aavikolle.

Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli osunut jäljille — toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.

Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.

Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.

He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.

Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan. Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin, mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.

Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!

Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä, minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.

Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja jättäisi heidät oppaatta!

— Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja tarttuen koiraan pysähdytti sen.

— Astu alas, Lucien! hän huusi.. — Tule auttamaan minua. Riisu paitasi… se on valkoisempi kuin omani.

Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.

— Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti Basil riemuissaan.

— Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, — ryhtykäämme kaikkiin varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. — Näin sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:

"Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät. Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi." Hän repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen huolellisesti paitaan.

Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.

Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.

Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio! Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi! Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!

Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö, ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.

Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä ja nukahtivat.