LUONNONTUTKIJA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Vuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna Napoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet ranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa, muuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista olikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat sinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut everstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään korsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli erään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan olikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.

Espanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa hänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen Waterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen kuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.

Hän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä virtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään kuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.

Hän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan lähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä rahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä maassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa vapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei siis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla asuinsijoillaan — eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis aikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin astumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija. Ja luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla — voi koota tietoja ja hankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään. Muistakaa: "Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot puhuvat kuin kirjat!"

Eikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän rakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta itseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen vaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen asuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin mielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle? Minun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.

Näinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa täyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden istuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja hevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana. Hänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä mukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena — Hugot.

Kuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.

Hugot oli ranskalainen — hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin tuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä, hänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan suuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen. Ne antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan ryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä kertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli todellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä. Lopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana Amerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen. Harvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin tuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi kuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi aikaa.

Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi asumattomaksi välillä viikkokausiksi — sillä luonnontutkija teki seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he palasivat tuoden runsaan saaliin — lintujen ja turkiseläinten nahkoja, kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä kuluttivat aikansa.

Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika. Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, — mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä kylässä — torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui kirjakääröjä — tieteellisiä teoksia — tai omituisia koneita.

Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin" nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta. Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin.

Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä, osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.

Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.

Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä. Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.

Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää. Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin. Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo. Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.

Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.

Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen, että pitäisit heistä — kaikista kolmesta — ja viihtyisit hyvin jonkin aikaa heidän seurassaan.