METSÄKALKKUNAN PYYNTI

— Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. — Eteenpäin! Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!

— Maltahan, esteli Lucien, — miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.

— Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme tavoittaa puhvelitkin.

— Hahaha, nauroi Francis, — tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?

— Sanonpa sinulle, vastasi Basil, — ettei se ole mitään lörpöttelyä. Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä. Kokeillaan nyt itse.

— Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.

Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta, vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.

Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan puolentoista metrin korkuisena kukin!

— Komeita eläimiä! huudahti Lucien.

— Niin ovat, mutisi Basil. — Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele. Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!

Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista laukkaa kanan perässä.

Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.

Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka osoittautui kuolleeksi.

Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan, jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.

Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän. Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai kääntyessä taaksepäin.

Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana ruohikkoon.

Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta lajia — parinkymmenen kilon painoinen.

Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi ratsastaa… mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!

Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi. Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.

Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. — Kuinka olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!

Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.

Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu. Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa, sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.

Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin villihevosten.

Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien, siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?

— Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.

Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.

— No Lucien, hän vihdoin änkytti, — eikö Francis ole palannut?

— Ei, vastasi Lucien, — luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut viivyttää niin kauan.

— Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. — Lucien, Lucien, Francis on poissa!

— Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. — Onko hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!

— Ei, ei! vastasi Basil. — Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi, Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee… se on kauheata. Olin itse eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa… hukassa!

— Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme? kysyi Lucien epätoivoissaan.

— Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka hänen käykään?

Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin oli viivyttänyt heitä — kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, — ja hän oli juuri käymässä levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena, sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.

Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.

— Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.

Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.

— Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan suunnitelman.

— Ei, vastasi Basil, — se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi, jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei, hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin lähdemme tästä paikasta, — jatkoi Basil, — yrittäkäämme jokaista keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?

— On, vastasi Lucien.

— Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut. Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.

Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin sydämin.

He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.

Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten äsken. Sama tulos. — Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.

— Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, — sillä äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.

— Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. — Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.

Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne. Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia. Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta, jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.

— Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. — Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.

— Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, — mutta pianhan hän on niin etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti nelistänyt lopun.

— Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan, kuten sinä, huomautti Lucien.

— Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein, ettei hän ole sitä yrittänytkään.

— Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.

— Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on ratsastanut suoraan eteenpäin.

— Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.

He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.

— Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.

— Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään häntä.

He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.

— Ei, hän huudahti, — olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien, satulaan, satulaan!

— Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.

— Älä kysy… mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!

— Mutta jätämmekö Jeanetten?

— Kaikin mokomin. Francis voi saapua.

— Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?

— Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. — Anna minulle kynäsi ja paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.

Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.

Basil otti paperin ja kirjoitti: "Francis, me olemme lähteneet seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo."

Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.

Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa viimeisenä.