PUHVELIHÄRKIEN TAISTELU

Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.

Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.

Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä, että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi, ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.

Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi. Suolakiteytymien seutuja — usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja melkein yhtä leveitä — sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus etäisinä aikoina tonkineet.

Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.

Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on? — kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.

Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin. Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista ylä- ja alamäkeä.

Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä. Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli tervehtivä heidän silmiään — näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon sekaisia tunteita.

He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista. Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.

Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä — aukealla paikalla, — eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena. Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että katsojia oli saapuvilla.

Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset, nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.

Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin — vanhoja sonneja, jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan pitävät.

Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan siitä, että ne olivat — valkoisia puhveleita!

Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen näkeminen, mutta niin monen näkeminen — lähes tusinan — aivan tavaton ja ennenkuulumaton seikka — se synnytti seikkailijoissamme kammoa. Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa. Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat puhveleita, ja myös valkoisia!

Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat. Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut ainoatakaan mustaa tai ruskeata — ei ainoatakaan, jolla olisi ollut puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi veljesten silmissä.

Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman laumasta.

He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin. Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.

Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä, karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti, kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle aavikolle.

Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo, joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia, kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.

Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää, kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.

Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää ahdistajansa etupuolellaan.

Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa. Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se oli kuollut.

Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui heidän sormiinsa!

Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset metsästäjämme.

— No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil potkaisten kuolleen sonnin ruumista. — Ainakin meillä on nyt tuoretta lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.

Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme alkoivat nylkeä eläintä.