KOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA

Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin Trinity.

Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.

Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät useimmat matkustajat.

Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä, ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä, oli sinne kymmenenkin — niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa. Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun Francis huudahti:

— Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. — Puhveleita! Puhveleita!

Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli ilmeisesti muita pienempi.

— Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. — Tarkatkaa niiden kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.

Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä. Niiden täytyi olla puhveleita — hirvet ja kauriit näyttäisivät punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria. Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla puhveleita.

Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän, koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus — pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.

Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta, joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi ryhdyttävä asiaan?

— No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen puhvelinpyydystäjän sävyyn.

On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema "ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla. Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan. Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle. Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta, koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta! Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.

Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään lähestymiseksi.

Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin päästä tai kauempaakin.

Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan, jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu! "Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on "ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme, sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.

Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon. Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä tällaisessa teurastuksessa.

Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa: ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen, vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia, helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.

On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa, jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä ciboleros) tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. Suom.]

Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja — tuttuja kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"

Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa, ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi, mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä. Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.

Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki, mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.

Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään puhveleita?

Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa ne suorastaan kimaltelivat auringossa.

— Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.

— Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.

— Kuunnelkaa! kehotti Lucien. — Kuuletteko mitään?

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului kluk… kluk… kluk…

— Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. — Ne ovat kalkkunoita!

— Kalkkunoita! toisti Basil. — Kalkkunoitako me olemme luulleet puhveleiksi! Mikä erehdys!

Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat sitten nauraa kommellukselleen.

— Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, — tai joudumme naurunalaisiksi.

— Emme ollenkaan, väitti Lucien, — tällaisia erehdyksiä sattuu usein kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä, olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.

— Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi, huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.