ORAVA PULASSA

Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.

— Onpa ikävää, hän mutisi, — että meillä ei ole vihanneksia!

— Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. — Täällä lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen ottamaan selvää.

Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin eteen. Siinä oli kahta lajia — toinen muistutti pientä naurista, ja kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota tavataan monilla seuduilla Amerikassa.

— Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, — mikä onni! Pommes blanches — ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota kelpaa maistaa.

Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä höyryävään kattilaan.

Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis. Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he turvautuisivat jauhopussiinsa… ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla retkillä monta kertaa ennen.

Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista valonvälähdystä.

Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli — salamana ylös puunrunkoa vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi — kuten on oravien tapa — ennen kuin tekisi uuden ponnistuksen.

— Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, — se on liito-orava ja kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi, että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria tuollaisesta nahasta.

— Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan pyssyänsä.

— Seis, Francis! sanoi Lucien. — Anna Basilin yrittää kiväärillään. Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.

— Hyvä on, vastasi Francis. — Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa että minä olen valmiina.

Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän kiväärin ja tähtäsi otusta.

Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava tulppaanipuu — ukkosen tai myrskyn runtelema — ja seisoi hiukan erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu. Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.

Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa. Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän säteistä.

Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.

Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili iso petolintu.

— Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. — Se on punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.

Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan sillä hetkellä.

Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.

— On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, — sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.

— Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. — Mutta katsohan, vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä, ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?

Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan jännitys ja pelko.

Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia huutoja. Se ei ollut kirkumista — jota näiltä linnuilta usein kuullaan, — vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan, punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin. Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.

Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.

Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri Francis oli ampunut punapyrstöt.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään puun — yli metrin paksuisen tammen — juurelle he mielipahakseen näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän oravanajo tietysti päättyi.