YKSINÄINEN TÖYRÄS

Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi, joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä, punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.

Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.

Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä. Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta. Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat "yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.

Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle, joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.

Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin, mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat päälleen vaipuivat sikeään uneen.

Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.

He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän päästä Ristimetsiköt — nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien poikki niiden lähdeseuduilla.

Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään tällaisen joen partaalle — oikeastaan vain pienen purosen — joka rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine — sen näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja" — bois de vache — kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.

Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla butle. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.

— Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.

— Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. — Yhtä luultavasti tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on jokseenkin samaa.

— Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis. — Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.

— Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen Lucien.

— Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. — Takaan, että siellä on vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.

— Ja ellei ole, lisäsi Basil, — niin voimmehan palata tänne.

— Mutta, veljet, sanoi Lucien, — te ette tiedä, kuinka kaukana tuo kumpu on.

— Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, — sanoi Basil.

— Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.

— Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.

— Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. — Kolmekymmentä kilometriä! Nyt sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!

— Häviäisit, vastasi Lucien. — Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.

— Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. — Erotanhan kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.

— No, jatkoi Lucien, — kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte. Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.

Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.

Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen yli kietomalla häntänsä yhteen.

Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on, sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan teille, että se on hirveätä.

Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta — he olivat tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen kohoavat Kalliovuorten — pohjoisten Andien — rinteitä kohti.

Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia, hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen korokkeen.

Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää kohti.