TULIKEHÄ

Se toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä heitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota ankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja niiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia nukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen — aivan erilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat sen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen kissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa. Se oli puuman huuto!

Sanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet kuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät olleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät kuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus heitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut lujahermoisimpiakin miehiä.

Huudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä — ei juuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen kaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan taipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat. Kuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn ja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui kuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa olivat nyt kauempana maanpinnasta.

He seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa. Mitä oli tehtävä?

— Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.

— Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, — saattaisimme ratsastaa suoraan sen kitaan!

Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta, joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.

— Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. — Puuhun nousemisesta ei ole mitään hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?

Lucien seisoi ääneti.

— Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi vihdoin. — Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on. Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!

Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto — yhä etäältä.

— Kuuletteko? jatkoi Lucien. — Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!

Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti. Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti. Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen, toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.

Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä — säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta. Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä — puuma oli vain sadan metrin päässä leiristä!

Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.

Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!

Eläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen ahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät joitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat yrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt puuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen kynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat riippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen, putoaisiko ripustettu esine.

Pettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon lasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti taaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia etevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta, muutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden poikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille aivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa ja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo, joka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.

Nämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat seisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa. He olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt mustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet tulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!

Savu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien jokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin voittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta kiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos taistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta ja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!

— En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan ulos, kävi kuinka kävi!

— Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. — Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät tiehensä.

Lucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat rauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin saalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa yskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa, ja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan kehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului mykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat sen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin rohkaistakseen toisiaan yrityksessä.

Ehdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen melkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään eteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien otusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio teki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet, niiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien kirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet puoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät katselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin kauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt olevan mitään vaaraa — ei edes vuorileijonien kynsissä!

— En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. — Mehän paistumme. Te tähtäätte tuohon, minä ammun tätä… kas niin… älkää pelätkö… laukaiskaa!

Basilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa, ja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä piiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin tietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli haavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua tulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne. Marengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan hiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin jääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian maassa, nähtävästi hengettömänä.

Entä toinen?

Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.

— Jeanette-parka! ajattelivat he. — Toinen peto on surmannut sen ateriakseen. No… meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu auta.

He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa puiden alta.

Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut! Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella. Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman ja tappaen sen silmänräpäyksessä.

Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista — tällä tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.

Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot — karhut, puumat, sudet, ilvekset ja javalit — olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina läheisissä metsissä.

Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat avoimelle ruohoaavikolle.