PRINSSIN KIRJE

On ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle sivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole ketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona — nurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.

He ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot auttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi nimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu palttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa on sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan punakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon laihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein laihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki, raidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta tehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään auringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on pukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat karkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.

Entä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin hihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil on täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei häntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat rohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta. Hän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän on todella isänsä poika — oikea korsikalainen. Basil on mainio metsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta, rakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista. Hän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien ampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi kuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.

Lucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein kaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen. Hän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten monet hänen kansastaan — baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti kirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän harrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat hänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän seuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa Lucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai omituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu vain vähän — ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, — mutta vaikka hän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän antaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti kunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen voima.

Sitten meillä on viimeisenä Francis, — nopeaälyinen, kiharatukkainen poikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja mielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset — sanalla sanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on innokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen kaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on asetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa paljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.

Luonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa jyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä jyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.

— Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.

— Niin on, jupisi Basil, — arvattavasti matkalla New Orleansista Saint Louisiin.

— Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, — se on Ohion laivoja.

— Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.

— Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on. Kauriinsilmä… Cincinnatin postilaiva.

Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry Kauriinsilmä. Tämä oli voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella vaatimattomuudella.

Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski laituriin.

— Hugot! huusi eversti. — Siellä voi olla jotakin meille. Menehän katsomaan.

Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.

— Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa ensimmäistä sanaa kaikkeen. — Se on prinssiltä, isä, minä tunnen sinetin.

— Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa silmälasinsa.

Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.

— Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.

Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.

— Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.

— Bien, mon colonel! [Hyvä on eversti!]

— Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.

— Très-bien, mon colonel! [Selvä on eversti!]

— Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.

— Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.

— Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.

— Vaikka olisi rahaakin, monsieur?

— Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan… ei vuotaa, vaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa täytettäväksi.

— Ahaa, mon colonel, se on jo eri juttu!

— Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui eversti itsekseen mietteliäänä. — Pelkään pahoin, ettemme saa sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi… niin, maksoi mitä maksoi!

— Teen parhaani, eversti.

— Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja ansoilla pyytäjiltä… tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin… ilmoita sekä englannin- että ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo… mihin vain. Älä säästä kuluja.

— Restez tranquille, mon colonel [Olkaa huoletta, eversti!], teen kaiken sen.

— Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint Louisin laivoja.

Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.

— Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. Lännen Kaunotar.

Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja Lännen Kaunotar.

Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään — ja riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.