IHMEELLINEN PUSSI

Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi useaksi päiväksi.

Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi vartijana häätääkseen sudet lihoilta.

Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.

Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.

Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa. Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista lurjuksista.

Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton ensimmäiset valojuovat.

— Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, — on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota ketään.

Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin. Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän ampui huolimattomasti.

Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!

Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa. Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil, joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät henkiin vai ei — koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.

He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän, matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita, leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, — kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.

Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina, mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät vankejaan uhkaavin katsein ja elein.

He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.

Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.

Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.

Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista esitystä.

Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan. Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.

Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna. Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät valmistelut.

Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian tarjoutuisi.

Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä — jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.

Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön — punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen, jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti. Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.

Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla, näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli vietykin.

Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman lyhytsanaisesti.

Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista — joka oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa. Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli "calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli profeetta käynyt.

Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää. Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti — poikien isä — tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.

Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee — saman heimon miehiä, johon sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat veljeksemme.

Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus otettiin tietysti ilolla vastaan.

Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin. Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.

Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.

Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan — "nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti — ja kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia etsiessään.