VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA

Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil, joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.

— Alligaattori, hän aloitti, — kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä Crocodilida eli krokotiilit.

Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa. Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier. Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat, alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa. Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.

— Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, — tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.

— Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät — etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.

— Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, — yli korvienkin — missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.

— Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.

— Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. — Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.

— Mutta, onko totta, keskeytti Francis, — että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?

— Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.

— Niin minäkin, virkkoi Basil, — monta kertaa.

— Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.

— Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.

— Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus. Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet — imettäväiset ja linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.

— Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil — mutta minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia, ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen. Koiraa ei nähty sen koommin.

— On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia muitakin eläimiä, vastasi Lucien, — mutta että ne erityisesti himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.

— Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa kohti.

— Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä hurjia tappeluja.

— Mutta miten, Luce, kysyi Francis, — miten ne voivat pyytää kaloja, jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?

— Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen sotajuonen avulla.

— Millaisen sotajuonen?

— Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?

— Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.

— No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi paikallaan — epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi, kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti, paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.

— Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman surman silmänräpäyksessä.

— Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita? tiedusteli Basil. — Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi. Tätä en ole voinut käsittää koskaan.

— Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy sinne sattumalta — se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä ainekset jäävät tietysti sen vatsaan — kasaantuen sinne ehkä kautta sen elinajan — ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa. Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.

— Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina vain keppi aseenamme.

— Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.

— En uskaltaisikaan… siinä olet oikeassa.

— Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten. Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä. Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi totta.

— Voi, kerro… kerro, huudahti Francis. — Me kestämme kyllä, meillä ei ole heikot hermot. Eihän Basil?

— Ei, Basil vastasi. — Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.