VILLIHEVOSEN METSÄSTYS

— Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. — Nämä "lastut" ovat hyvin tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!

Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.

Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle. He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä kohti.

— Katsokaa! huudahti Francis. — Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.

— Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. — Jotkut niistäkin ovat aivan tuoreita!

— Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. — Mitä ne ovat?

— Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. — Paikkoja, missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja lehmät.

— Niin kai, sanoi Francis, — mutta miksi ne niin tekevät?

— Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.

— Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, — että ne tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis. — Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!

— On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat myöhemmin palata juomaan.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. — Tuota en usko!

— En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. — Se otaksuma ei ole tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.

— Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli Francis. — Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!

— Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa, ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?

— Kyllä, kyllä, huudahti Francis, — olen varma, että hevoset nauttivat, kun saavat piehtaroida.

— No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa, minkävärinen niiden talja on.

— No niin, lisäsi Francis, — toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.

Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet noin viitisentoista kilometriä, kun Basil — jonka silmät kaiken aikaa olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla — huudahti ja pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.

— Mitä näet? kysyi Lucien.

— En tiedä, vastasi Basil, — mutta tuolla preerian reunalla on jotakin… tuolla etelän puolella, näettekö?

— Kyllä, se näyttää puuryhmältä.

— Ei, sanoi Basil, — eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.

— Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.

— Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.

— Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi. Puhveleja!… Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. — Ne ovat hevosmiehiä… kenties ratsastavia intiaaneja.

— Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.

— Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!

— Oikein, lisäsi Lucien, — hevonen se on. Mutta, ei sillä ole ratsastajaa… ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.

— Mustangeja! säesti Francis. — Hyvä on… se on näkemisen arvoista!

Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.

Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.

Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan, seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon täsmällisyydellä!

Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.

Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella — mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!

Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä. Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.

Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä — tuskin kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät, jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri kiitävää joukkoa.

Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen — niiden johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt. Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä saattoi tuskin kuvitella.

Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen — valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin, osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.

Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä maailmassa omisti — Musta Haukka ehkä poisluettuna — saadakseen tämän hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin. Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.

Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.

— Ei, vastasi Basil. — Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää kohti. Tapaan teidät siellä… ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan kilometrin ratsastuksen.

Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen, katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat entistä kiertoansa.

Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana — ainakin Basil arveli, että se olisi viimeinen, — hän kehotti vielä veljiään ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.

Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin, ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.

Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä — sen kyllä aina ehti.

Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut enää veljiensä näkyvissä.

Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.

Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen, kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan, vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki, mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.

Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja että ajettu.

Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.

Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut — siksi varmajalkainen se oli, — mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle, jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen. Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan hevosta omakseen.

Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän päistikkaa maahan.

Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti. Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta — sillä pakoon se nyt pääsi.

Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin, mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui — noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä. Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.

Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.