XXXVI.

Sila Sampsonovitsh kääntyi vanhoilla päivillään huonokuuloiseksi, mutta ei tahtonut näyttää sitä ja oli olevinaan hajamielinen, milloin hän ei kuullut jotakin. Olga Stepanovnan pää oli kokonaan harmaantunut, mutta valkoiset hiukset soveltuivat mainiosti hänen nuorekkaille kasvoilleen. Hän rakasti Leo Aleksandrovitshiä yhä edelleen, tahi oikeimmiten — hän rakasti Leossa entisyyttään, murheista nuoruudenaikaansa. Grigori Silitsh oli kehittänyt ja laajentanut liikettään ja oli ottanut verstaaseensa oppiin koko tusinan pieniä vekaroita, joita hän isän tavoin kohteli. Hän ei kiusannut heitä eikä vaatinut heiltä enempää kuin he jaksoivat tehdä, mutta piti heitä kumminkin tyystin silmällä. He saivat hänen luonaan riittävässä määrin ravitsevaa ruokaa ja olivat terveen ja tyytyväisen näköisiä. Serjosha oli aikaa sitten suorittanut velkansa hänelle ja ilahutti häntä usein kirjeillään. Kun sitten vielä oli kaksi vuotta kulunut, ilmestyi yhtäkkiä Serjosha itse Pietariin. Hän oli jo silloin alikapteeni arvoltaan ja muutenkin oli hän hyvin menestynyt virassaan. Hänellä oli mukanaan morsian — muudan orvoksi jäänyt upseerin tytär — ja hän tahtoi kaikin mokomin viettää häänsä omaistensa piirissä. Isänä ja äitinä toimivat vihkiäisissä Sila Sampsonovitsh ja Olga Stepanovna. Yhtenä sulhaspoikana oli Grigori, joka ei nytkään ollut luopunut punaisesta villahuivistaan. Astuessamme kirkosta ulos, pistihen hän Serjoshan luo ja lausui meidän kaikkien ihmeeksi.

— Älä matkusta pois ennen sunnuntaita!

— Miksi niin?

— Minulla olisi silloin asiaa.

— Mitä asiaa?

— No, jos tuon virkkaakin… Asia koskee minua… Minäkin aion naimisiin.

— Mitä kaikkia? Kenenkä kanssa?! kuului nyt huudahduksia joka taholta.

Grishka näytti hämmästelevän ja olevan kahdella päällä. Hän ei puhunut mitään. Olga Stepanovna hymyili. Näytäiksen, että salaisuus oli jo kauan ollut hänen tiedossaan.

— Lupotshkanko? kysyi joku.

— Niin mitä sitten! vastasi Grishka innokkaasti, aivan kuin olisi tahtonut puolustaa itseään. — Hänestä tulee hyvä perheen-emäntä. Ja esimerkiksi vaimona on hän sellainen kuin vaimon juuri tulee olla, eikä mikään tuommoinen… Hänestä tulee oikea puoliso, s.t.s. koko elämän iäksi… Saitsevilta tuli tosin eräs kielilippari ja esitti minulle kauppiaantytärtä, joka taisi soittaa pianoa ja oli lisäksi rahakaskin, viisituhatta ruplaa takanaan. Mutta minä ajattelin, että tuo fortepiano saattaisi jonakin päivänä ruveta poukuttamaan minua tänne niskaan. Myöskin voisivat nuo monet ruplat tehdä elämän kodissa vähemmän hauskaksi. — Mutta Lupotshkan kanssa tulee meidän hyvä olla. Me tunnemme toisemme vanhastaan… Ja jos oikein tahdon sanoa, niin on tämä punainen huivi juuri hänen neulomansa…

Minä katsahdin Sila Sampsonovitshiin — hänen kasvonsa paistoivat ilosta. Ne olivat jo täynnä ryppyjä ja uurteita, jotka silmien luona hajautuivat hienoina säteinä, tehden tuon herttaisen ilmeen hänen kasvoissaan yhä paremmin huomattavaksi. "Siinä ei elämä ole kulunut hukkaan", ajattelin minä. Tavallisia ihmisiä, hän ja Olga Stepanovna, vieläpä kaikkein tavallisimpia, ja sittenkin — mimmoisen suurtyön ovat saaneet aikaan! Vuosi vuodelta oli heidän elämänsä sirissyt, hiljaa ja huomaamattomasti, kuten lähteensilmä salon helmassa, mutta kuinka monta nuorta puuta se olikaan nostanut ja ravinnut! Lähde on ennen pitkää kuivuva ja katoova jäljettömiin. Mutta nuori metsä on seisova pystyssä, saaden voimia auringolta ja sateelta. Ja terveistä juurista on uusia sukupolvia nouseva ylös.

Todella elähyttävä lähde!