XII.

Saatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen… Kokouksessa on heillä sihteeri — tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka kammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi haljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja suutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. — Yhtäkkiä räsähtää hän minulle:

— Millä oikeudella?

— Mistä on kysymys?

— Millä oikeudella — ärjyy hän — te otatte suojaanne lapsia?

— Miksi te sitä kysytte?

— Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on pidettävä yleisissä lastenkodeissa.

— Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo nälkään.

Ja nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi, vain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut kadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi ranskankielen tähden: "Imbecile" — sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä oli ranskankielen opettajana muudan "Rochere", laiha miehenroikale. Hänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen, jolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: "Imbecile"! —

Kauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. "Tepä, hyvä herra — sanoin sihteerille — ette itsekään ole mikään ulkomaalainen imbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!" Saattaako moista edes ajatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti!… Minä olen tsaarini majuri — ja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi! Mutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui. Lasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen sitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton ymmärtää. Viimein rauhoittui hän.

— Minä en tarkoittanut teitä.

— Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis välimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle kiitos siitä.

Mutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän alinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:

— Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä, että me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja annamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain toivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän turvata Häneen.

Juuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!

Sitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.

Ja ihan oikein — eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen päivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa — daami. Palvelija hyökkää sisään: "Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan. Miksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?"

Sitten astuu hän sisään — uh, niin turkasen ylhäinen!… Nyrpistää heti nenäänsä.

— Mimmoinen haju täällä on!

— Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!

— Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.

Palvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän ja tarkastelee lapsia.

— Miksi heillä ei ole univormut?

— Millaiset univormut?

— Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet univormutakit… Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?

Ja tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?

— Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa — tämä tarkoitti jo minua — muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara tutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen; yhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.

Trrr — ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä — taaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan. Kun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla lennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:

— Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.

Kolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami edeltäjäänsä vielä ylhäisempi.

Kuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan hajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka vähäpätöisenkään lahjan — kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä aika.

Yhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa vuokravaunuissa.

— Me olemme päättäneet — sokelsi hän — sijoittaa lapsenne meidän orpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne olevat varat.

— Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. — Mitkä varat?

Pääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.

— Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä minä pidän heidät kylläisinä.

Hän oikein hypähti kohoksi.

— Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?

Ja sitten ulos ovesta kuin nuoli.

Lähes kolme kuukautta kului. Olimme jo miltei unhottaneet heidät, kun äkkiarvaamatta yhdistyksen lähetti saapui meille, kirja muassaan.

— Mitä on asiaa?

— Teille on komitealtamme tullut raha-avuke; kuitatkaa saaduksi se: rupla seitsemänkymmentäviisi kopekkaa…

— Noh niin, kiitos siitäkin. Antakaa tänne rahat. Saahan sillä puoli syltä puita, tahi pääsevät lapset ainakin saunaan.

— Ei, ensin on teidän kuitattava, rahat saatte jäljestä päin. Teidän on tultava sinne niitä nostamaan. Meillä on järjestys, kaikki käy määrättyjen sääntöjen mukaan.

Oli minulla puuhaa enemmänkin tuon ruplan tähden, sen saatte uskoa.

Sen koommin en ole kuullut enää mitään noista avuliaista naisista.

— Milloinka saan tulla teidän luoksenne? kysyin majurilta.

— Milloin vain haluatte.

— Miten saatatte jättää lapset, kun lähdette ulos? Nehän jäävät yksin.

— Ei ne ole yksin.

— Kukas heidän luonaan on, Grishka kaiketi?

— Eikös!… Grishka on jo toimessa. Ei, sitä tarkoitusta varten meillä on eräs nainen. Hän ja minä — me kannamme yhdessä ikeen.

— Mistä olette onnistunut saamaan hänet?

Semmoisen hoitajan löytäminen ei ole mikään helppo asia.

— Hänet sain avannosta.

— Hohoo, minun täytyy tunnustaa, että niin rikas yllätyksineen kuin tämä päivä onkin ollut, en olisi kumminkaan odottanut kuulevani mitään niin käsittämätöntä. Avannosta, sanotte?

— Juuri niin. Ihan oikeasta avannosta Nevan virralla. Minä kerron kohta tuosta merkillisestä tapauksesta.