XXIII.

Olga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.

Kuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän. Semmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa ja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko sammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä, sen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän perhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei saanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei käsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui oikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja sätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että olisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista, ryhtyi hän sievistelemään kynsiään — mikä tehtävä vaati parisen tuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä hiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset kammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset olivat höllemmällä, ärähti hän: "sinulla näyttää olevan halu tekeytyä noita-akaksi". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi hän: "ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä". Jos ne olivat lämpimät, silloin kuuluivat sanat: "mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä ottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin… kuin käärmeennahka." Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti hän: "anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin hellyydenosotuksiin… Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun jossakin tupakkakaupassa." Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan ja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: "Venäjän naisista ei ole min mihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona, saa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset" j.n.e. Sattuipa Rikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli tarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen luokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja Aumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä "tieteen viimeisen kehitysasteen" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen kuplettilaulajan — iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona "kohtalon kantamoinen" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa astunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä, joka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard Leijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys, minkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä. Tuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä ja kumminkin — mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei ollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella, mutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä itsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että vaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta katsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään maalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman ilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.

Olga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella, mikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.

"Niinkuin nyljetty kissa!" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen katseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja kulmikkaihin olkapäihin.

"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!" ajatteli hän kuten toisetkin senkaltaiset herrat.

Viimein hän haki ja sai virkatointa toisella paikkakunnalla ja matkusti pois, mutta unhotti kokonaan ennalta ilmoittaa lähdöstään Olgalle.

Vasta Moskovasta lähetti hän hänelle sähkösanoman, luvaten ilmoittaa "lähemmin kirjeessä". Mutta noita lähempiä tietoja sai kärsivä naisrukka kauan odottaa. Kuukausi kului, mutta mitään ei kuulunut. Viimein kun virkatoiminnalle määrätty aika läheni loppuaan, tuli tietoja, tosin lyhyitä, mutta sitä enemmän sisältäviä. Kirjeessä, joka ei ollut vapaa oikeinkirjoitus-virheistä, ilmoitti Rikard Leijonanmieli, että heidän liittonsa oli muka molemmanpuolinen hairahdus, että hän jo kauan oli tuntenut Olgan kylmyyden jopa inhonkin häntä kohtaan ja sen tähden, tottuneena kaikessa uhrautumaan ja menettelemään jalosti, nyt antoi hänelle vapauden jälleen; että hän "aatelismiehenä ja upseerina" tietystikään ei jättäisi häntä apua vaille, vaan auttaisi häntä tilansa ja varojensa mukaan; että Olgalla vielä oli elämä kokonaan edessään; että hän toivotti Olgalle onnea sekä pyysi, että Olga unhottaisi hänet ihan kokonaan eikä antaisi hänen varjonsa saattaa hänen omaatuntoaan rauhattomaksi; että hän antoi Olgalle anteeksi kaikki, kaikki, kaikki (mitkä kaikki — jätti hän viisaasti kyllä sanomatta, kenties ranskalaisen kuplettilaulajan valenenän?)… "Olkaa huoleti, minä en ole häiritsevä teitä soimauksillani. Maailma on avara, meillä on kylliksi tilaa eritä toisistamme, tarvitsematta enää milloinkaan kohdata toinen toistamme… Minä olen ylpeä ja voin kyllä vaikenemisen hunnulla peittää sydämenhaavani" j.n.e. Asunnon ja huonekalut jätti hän Olgalle ja pyysi ainoastaan, että Olga panisi kokoon mitä hänellä oli yksityisiä kapineita siellä, jotta hän voisi lähettää palvelijan niitä noutamaan… Kirjeen luettuaan Olga Stepanovna jäi pitkäksi aikaa sohvannurkkaan istumaan. Hänen oli aivan mahdotonta tajuta mitä oli tapahtunut. Oli kuin jonkinlaisia tulikierukkoja olisi väippynyt hänen silmäinsä edessä; hänen korvissaan suhisi, ohimoita pakotti, päälaki painoi lyijynraskaana aivoja… Hänen jalkojaan tuntui kylmävän, hän nosti ne allensa ja kääri ympärilleen vaipaksen. Jääkylmät väreet puistuttivat hänen ruumistaan, ja sydän tykytti niin rajusti, jotta hän luuli kylkiluiden katkeavan tai sen itsensä pakahtuvan niitä vasten. Tulevaisuus, koko hänen elämänsä kutistui kokoon, niin ettei pääsy eteen päin eikä sivuille päin näyttänyt mitenkään mahdolliselta. Ja pimeys, sankka pimeys verhosi painostavana häntä. Ei pienintäkään tähteä pilkottanut siellä. Kaikki mitä tämän naisparan sielussa lie ollut voimia — kaikki oli hän pannut rakkauteensa, kaikki oli hän uhrannut rakastetulleen. Ja hänestä tuntui nyt, kuin jos hänellä ei olisi enää mitään mille elää ja mistä elää — ei siinä mielessä, että hänellä ei ollut varoja, vaan että hänellä ei ollut aivoja, ei verta, ei hermoja, ei voimia, sanalla sanoen ei mitään, sillä hän, tuo kunnoton, oli riistänyt häneltä kaikki, heittänyt ne likaan ja polkenut ne siihen, ja nyt liiteli onneton nainen avaruudessa kuni tyhjä pallo, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. — Seuraavana yönä valtasi hänet hulluutta lähentelevä epätoivo. Mitäpä olikaan hänen nyt enää tehtävänä? "Kuoltava" — oli hänestä kuin joku olisi kuiskannut, joku salaperäinen, taipumaton, joka piili pimeässä ja jonka läsnäolon hän selvästi tunsi. Oli kuin tämä joku olisi työkkäilemistään työkkäillyt häntä, tarttunut häntä olkapäihin, pukenut jonkin vaatekappaleen hänen ylleen ja heittänyt hänet ulos, tuonne jäätyneelle Nevalle hukuttautumaan, välttämättömästä hukuttautumaan… Ja yhä kylmemmäksi kävi hänen sisällään sekä hänen ympärillään.

Juuri siinä tilaisuudessa Sila Sampsonovitsh sattui tapaamaan hänet.

Olga Stepanovnan sairaus ei kestänyt kauan, ja taudista kostuttuaan tuli hän huomaamaan, että elämä ei sentään yksinomaan keskittynyt hänen rakkauteensa, että ulkopuolella tämän rakkauden rajojen levisi äärettömiä avaruuksia, täynnä valoa ja lämpöä, että tuossa, aivan hänen vuoteensa vieressä puuhaili pieniä hyljättyjä olentoja, jotka olivat kukkanuppujen tavoin auenneet, odottaen saavansa nauttia hänen rakkaudestaan, hellyydestään, hyväilyistään, kuni virvottavasta kasteesta ikään.

Olga Stepanovna virkosi jälleen.

Palkinnon saanut kasvatuskouluneiti kuoli hänessä ainaiseksi ja sen sijaan nousi todellinen nainen, josta uhkui ehtymättä voimia hyviin tekoihin. Nyt oli hänen elämänsä saanut sisällön ja hän oli täysin tyytyväinen oloonsa. — Mutta juuri silloin piti sattuman, että menneisyys yhtäkkiä ja odottamatta taas veti hänet puoleensa…