XXVI.

Tosin oli Leo Aleksandrovitsh niin päättänyt, mutta ei kumminkaan heti suoriunut matkaan.

Se mitä hän eninten pelkäsi oli, että hänen täytyisi kohdata tuon nuoren naisen lempeän, kaikki anteeksi antavan katseen. Jos hän vain olisi tietänyt, että Olga Stepanovnalla oli häntä varten varalla mitä julmimmat soimaukset, vieläpä solvauksetkin, niin olisi hänen ollut verrattomasti helpompi ollakseen. Mutta hän tunsi Olga Stepanovnan liiaksi hyvin. Jo ennakolta kuvaili hän mielessään, miten hänen rakas Oljansa ensin leimahtaisi punaiseksi, sitten heti taas kalpenisi ja viljavia kyyneliä vuodattaen ojentaisi hänelle kätensä. Ja ulkomuotonsa näyttäisi niin riutuneelta ja hämmästyneeltä ja katse niin tavattoman aralta, jopa surkealtakin. Sopiminen hänen kanssansa ei tulisi olemaan mitenkään vaikeata. Tiettävästi ei Olga Stepanovna myisi itseään, mutta mahtoi hän sentään jo olla kyllästynyt siihen elämään, jota hän vietti. Kai oli hänen jo pistänyt vihaksi tuo puolinainen isäntävalta, jota hänen suhteensa harjoitti joku Bobkov — majuri ja tietenkin n.k. "bourboni". [Bourboneiksi kutsutaan Venäjällä alhaista sukuperää olevia upseereja, jotka alunpitäen ovat palvelleet sotamiehinä.] Ja kyllähän sen tiesi miltä tuntui istua päivät päästään puolella muonalla jossakin laitakaupungilla, jonne muun maailman meno ei paljon kuulu. Asiain näin ollen Olga Stepanovna varmaankin, kuinka vaikeata hänen Leo Aleksandrovitshin luona lieneekin ollut, pitäisi mennyttä elämää paratiisin veroisena. Leon tarvitseisi vain ilmestyä hänen luokseen, niin olisi hän heti valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääreen, olletikin kun Leo Aleksandrovitsh ilmaisisi hänelle "jalot aikeensa". Mennyttä ei tosin voinut enää palauttaa, mutta kaikkihan voitaisiin sovittaa morsiustuolilla! Vieläpä Olga Stepanovna ilostuisikin siitä! Naisethan ovat muka kaikki samaan kaavaan valettuja. Kun vain kuulevat vihkimälaulun "Jesaija, riemuitse", niin sillä hyvä. Mutta pahinta olivat kohtaamisen ensi hetket, jolloin muisto koetuista kärsimyksistä ja heidän yhteisestä entisyydestään jälleen heräisi Olgassa. Sitä Leo Aleksandrovitsh sekä häpesi että pelkäsi ja sen tähden viivytti hän käyntiään päivästä päivään, vaikka tunsikin vastustamattoman voiman vetävän häntä Olga Stepanovnan puoleen. Hän ajatteli Olgaa päivät päästään, kuvitteli hänen olevan lähellään, nukkui ja heräsi Olga Stepanovna mielessään eikä kaualla tahtonut luoda silmiään auki, ollen muka tuntevinaan hänen läsnäolonsa ja hänen silmäinsä sanattoman loisteen, hänen kätösensä kainon hellän kosketuksen, tuon hermostuneen värinän hänen liikuttavassa äänessään, näkevinään tuon hentorakenteisen rinnan, nuo lapsenolkapäät, jotka niin empiväisesti hakivat suojaa ja hellyydenosotusta hänen sylistään, silloin kun nuo hellyydenilmaukset vielä olivat lämpimät ja totiset! Kun Leo Aleksandrovitsh vihdoin teki tuumastaan totta ja matkusti ulos "istutusmaille", värisi hän kuin vilutaudissa.

— Asuneeko hän todellakin tässä?

Ja sydämensä ankarasti tykyttäessä silmäili hän tyystin ulkopuolelta tuota halvannäköistä pientä taloa, joka näytti kasvaneen puoliksi maan sisään.

— Enpä olisi ikinä luullut, että Pietarissa vielä on tuollaisia taloja!

Kaksinkertaisten ikkunain läpi ei iloisten lasten hälinä kuulunut ulos kadulle, vaikka kyllä nähtiin pienten huulien likistäytyvän himmeitä, miltei udunvärisiä ruutuja vasten, jolloin latistuneet nenännipukat muodostivat suuria vaskirahan muotoisia ympyröitä.

— Kai se on tuo ovi tuossa. Uh, miten resuinen ja likainen se on! Vahavaate-päällys riippuu retkuina ja niinitäyte töröttää ulkona, kuin pumpuli vanhassa risaisessa yönutussa… Täällä kuuluu jo ääniä. Melu ja mylläkkä vallitsee nähtävästi sisällä. Soittokelloa ei näy olevan. Koputtaisinko ehkä? Mutta kenties olisi parasta tulla tänne toiste, tyynemmällä mielellä ollessani… Kai siellä löyhkääkin, ja paha siivo vallinnee joka paikassa, arvaan mä. Hän tunsi itseään tympeyttävän ja kääntyi inholla takasin ovelta. Kuten tavallisesti pelkurit, oli hänkin sitä mieltä, että hän huomenna toimittaisi asiansa verrattomasti helpommin, paremmin ja järkevämmin, vieläpä että olisi asialle eduksikin, jos hän jättäisi käyntinsä toiseen kertaan. Todellakin, hänellä olisi silloin aikaa miettiä kaikkia, olletikin kun hän tällä hetkellä ei tiennyt edes mitä sanoisikaan. Nyt oli hän muka niin kiihtynyt, ettei hän kyennyt mitään aikaan saamaan. Asia saattaisi vain selkkautua. Hän halusi sanoa yhtä, mutta kielensä lausuisi vastoin hänen tahtoaan toista. Kaikkihan riippui muka siitä, millaisen vaikutuksen hän ensi hetkessä tekee Olga Stepanovnaan. Saattoihan olla, että hänen ensi sanansa jo vaikuttaisi ratkaisevasti tuohon tahi tähän suuntaan. — Hän oli jo kerinnyt unhottaa sen, mitä hän eilen piti ihan varmana, että Olga Stepanovna suuresti ihastuisi kohdatessaan hänet. Nyt ei hän kumminkaan enää uskonut, että Olga Stepanovna heti nousisi ja seuraisi häntä. Seistessään jo määränsä päässä, tuntui asia hänestä vaikealta, jopa niinkin vaikealta, että käsi, jonka hän jo oli kohottanut naputtaakseen oveen, äkkiä kävi lyijynraskaaksi ja vaipui alas. Hän oli jo kääntynyt ja astunut jalallaan ensimäiselle porrasaskelmalle aikeessa lähteä pois, kun ovi samassa lennähti jyrinällä auki ja kynnykselle ilmautui pörhöpäinen poika, armottomat saappaat jalassa, silmät kierot ja suu niin suuri, että se paremmin olisi sopinut paljoa isompiin kasvoihin kuin hänen. Vaikka poika oli aikonut ulos, pysähtyi hän nyt kynnyksellä kuin naulattuna ja katsoa töllötti vieraaseen. Pitäen sormeaan suussa ja nuhisuttaen nenäänsä keikutteli hän ruumistaan puoleen sekä toiseen. Näkyi että hänen aivonsa olivat toimessa: mitähän tahtonee tuo vieras setä, joka ei käy sisään eikä mene pois? Tuon viikarin takana näkyi nyt toinen poika, joka tiettävästi oli vähän vanhempi, sillä muitta mutkitta kysyi hän:

— Tuletko sinä meille? Onko sulla namusia?

Ei ehtinyt Leo Aleksandrovitsh vastata vielä kysymykseen, kun Olga Stepanovnan hieno, siromuotoinen ja solakka vartalo tuli sisältä näkyviin. Vyötärysten kohdalta näkyi se notkuvan vielä kuten ennenkin — "muurahaisen miehusta", joksi Leo Aleksandrovitsh leikillään oli nimittänyt sitä.

Hän olisi nyt halunnut rientää portaita alas, paeta Olga Stepanovnan luota, kadulle ja niin etemmäksi, kunnes tämä talo ja nämä istutusmaat olisivat kadonneet hänen näkyvistään. Mutta se oli jo myöhäistä.

Olga, joka aina oli ollut likinäköinen, tähysteli häntä hetken aikaa ja tunsi sitten jälleen hänet. Aivan varmaan hän tunsi, sillä hän meni yhtäkkiä kalpeaksi ja pysähtyi. Vasta jälkeen päin muisti Leo Aleksandrovitsh hänen horjuneen niin, että hänen oli täytynyt nojata kädellään ovenpieleen; toisen kätensä oli hän ojentanut Leoa vastaan ikään kuin puolustaakseen itseään.

— Tekö se olette… tekö?

Leo seisoi ääneti. Kaikki oli haihtunut hänen päästään, hän ei tiennyt mitä sanoa Olgalle. Minne olivat nyt kaikki kauniit sanat ja ajatukset joutuneet? Ne olivat hajonneet kuin varpusparvi, joka äkkiä on karkoitettu vaarainpensaasta.

— Te… täällä!

Kohta tointui hän hämmästyksestään ja hänen kasvoihinsa tuli tyyni ilme. Niissä ei näkynyt mitään vihaa, ainoastaan jonkinlaista välinpitämättömyyttä. Leo oli odottanut näkevänsä hänet hämmentyneenä ja pelokkaana, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hänen kulmakarvansa olivat tiukasti rypistettyinä ja niiden välistä nousi otsalle päin hieno poimu, jota siinä ennen ei ollut. Ainoastaan povi, joka valtavasti kohoili, ilmaisi hänen sieluntilaansa.

— Miksi, miksi te olette täällä?

Ja hänen äänensä kuului nyt välinpitämättömältä, se ei tunkenut sydämeen kuten ennen aikaan.

— Te… te olette paljo muuttunut, Olga Stepanovna.

— Minäkö? vastasi tämä kummeksien. — Toivoakseni ette ole tullut tänne kertoaksenne minulle sitä uutista.

— Tarkoitan, että olette muuttunut eduksenne. Hän oivalsi itse miten tyhmästi se oli sanottu, vieläpä siihen määrään tyhmästi, että hän punastui harmissaan siitä.

Olga Stepanovna naurahti, ja tuo hymyily oli sama kuin ennen, aivan sama. Kuopatkin poskissa olivat samat. Leo Aleksandrovitshiä oli aina miellyttänyt tuo hymyily.

Olga Stepanovna huomasi hänen hämillisyytensä ja hänen tuli yhtäkkiä sääli Leoa. Hän ei ollut tottunut näkemään Leoa sellaisena. Myöskin oli nyt kuin jos jotakin lämmittävää olisi liikkunut Olgan sydämessä, "aivan niinkuin kipuna olisi leimahtanut tuhkassa", niinkuin hän itse sittemmin kertoi.

— Ettekä tekään, Leo Aleksandrovitsh, näytä aivan samalta kuin olitte silloin.

Tunne, joka äsken oli herännyt hänen sydämessään, vaikutti häneen yhä valtavammin, ja hän ojensi Leolle kätensä.

Tämä tarttui siihen ja pidätti sen.

Käsi lepäsi rauhallisesti Leon kädessä, — se ei vavissut kuin ennen.

— Niin, minäkin… minäkin… lausui Leo äkisti ja hätäillen, juuri kuin hänellä nyt ei olisi ollut enää aikaa sanoa sitä. — Niin, niin, minäkin… Minäkin olen paljon… jopa ihan kokonaan… Minä voin vakuuttaa teille… Minä en ole enää sama, en Jumaliste sama.

"Mikä minun käski mainita Jumalaa? ajatteli hän tyytymättömänä itseensä. — Herranen aika! mitä hän on ajatteleva minusta?" Ja kovalla tahdon ponnistuksella sai hän nyt hillityksi mielensä.

Tuon kaiken käsitti Olga Stepanovna täydellisesti ja hänen huulillaan vilahti hymyily. Leo Aleksandrovitsh huomasi sen ja ymmärsi, ettei tuossa kirkkaassa sielussa enää asunut mitään nurjamielisyyttä häntä kohtaan, että Olga Stepanovna oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli leppynyt menneisyyteensä, siis myös häneenkin.

— Olen tullut tänne saadakseni keskustella kanssanne puoli tuntia. On paljo, jota minun välttämättömästi tulee saada teille sanotuksi… Vain puoli tuntia minä pyydän. Sehän ei merkitse teille mitään.

Olga Stepanovna erotti kärsiväisen väreen hänen äänessään, ja hänen tuli yhä kovemmin sääli Leoa.

"Niin ylpeä kuin hän oli ennen!" ajatteli hän.

— Minä olen todellakin miettinyt… niin paljo, paljo… koko näinä aikoina.

— Mutta hyvänen aika, puhkesi Olga Stepanovna sanomaan, nyt jo täysin tointuneena, — mehän seisomme rappusilla tässä puhellen… Käykää sisään… Lapset, lapset, älkää tulko jalkoihin, ei tämä nyt ole teihin kuuluvaa.

Mikä joukko telmiskeleviä pienokaisia nyt ympäröi heidät! Leo Aleksandrovitsh silmäili noita lapsia, ja hänestä ne olivat kaikki toinen toisensa näköiset, niin ettei mitään eroa saattanut huomata heissä — aivan kuin samalla lestillä tehdyt kengät.

— Onko teillä oma erityinen huone?

— Lapset, oletteko hiljaa? Ette saa pauhata niin kauan kuin vieras setä on täällä.

Hän astui sivuovesta erääseen huoneeseen ja osotti Leo Aleksandrovitshille kapeita puuportaita, jotka veivät ylempään kerrokseen.

— Minä asun tuolla…

Leo Aleksandrovitsh joutui jälleen mielenkuohuun. Hän tunsi ikään kuin painoa jaloissaan. Oli kuin hänen kengänpohjansa olisivat tarttuneet kiinni porraslautoihin, niin vaikeata oli hänen kiivetä ylös. "Niin, Olja ei ole enää sama kuin ennen, ei ensinkään sama, ajatteli hän. — Hän on muuttunut ihan tuntemattomaksi. Semmoisena kuin hän nyt on, ei ole niinkään helppoa suoriutua hänen kanssaan. Kuka tietää, ehkei se ensinkään onnistu! Turhaa oli että minä ollenkaan tulin tänne… Mutta mikä minut perii ilman häntä?…"

Ja äkkiä tunsi hän itsessään, ettei hän voisi elää ilman Olga Stepanovnaa, että tuo hintelä nainen, joka jo seisoi portaitten ylipäässä ja ihmetellen katseli hänen horjuvaisuuttaan, oli ikään kuin yht'äkkiä kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Nyt ei häntä voitu verinkään temmata siitä irti.

— Miksi ette tule, Leo Aleksandrovitsh?

Ja hymykin näkyi karkeloivan Olgan suupielissä. Leoa hävetti.

"Juuri niinkuin kadetti, joka viedään piestäväksi", sävähti ajatus hänen päässään.

Kamari oli pikkanen ja matala, niin että hänen päänsä tapasi lakeen.

— Anteeksi, etten tullut varoittaneeksi teitä. Minulle se on tarpeeksi korkea, minä kun en ole pitkä… Minä olen pieni!

Oi, kuinka mielellään Leo nyt olisi nostanut tuon pienoisen, hymyilevän naisen käsivarsilleen ja puristanut häntä rintaansa vasten!… Millaisella ilolla hän olisi kantanut hänet pois täältä, omaan kotiinsa!…

— Sonja!…

Laiha ja kalpea pikku tyttö, joka istui ikkunassa ompelemassa, nousi ylös ja pani työnsä pöydälle, painoi sen kokoon pienellä, hennolla kädellään ja kääntyi, silmäkulmat ankarasti rypistettyinä ja huulet tiiviisti suljettuina Olga Stepanovnaan päin.

— Sonja hyvä, mene Lupotshkan luo kyökkiin ja auta häntä.

Lapsi silmähti vieraaseen "setään" ja lähti, kulmat vielä enemmän kupristettuina ja kasvoilla sama toimekas ilme, ulos huoneesta.

Leo Aleksandrovitsh sulki oven hänen jälkeensä.

— Istukaa, minulla ei ole kuin yksi tuoli… Leo istahti ikkunan luo.

Olga seisoi vieraansa edessä ja katseli häntä jonkinlaisella uteliaisuudella, ikään kuin saadakseen selville missä määrin hän oli entisestään muuttunut. Leo Aleksandrovitsh käänsi päänsä ikkunaan päin. Sen alapuolella lähti katosta ulkonema, huone sijaitsi siis jossakin ylisillä. Katolla tepasteli sulkasatoinen varis, tokkien, kovalla mustalla nokallaan lahonnutta puuta. Harmaja kissa näkyi kömpivän eteenpäin ulointa katonrajaa myöten. Varis säikähti ja oli vähällä lähteä lentoon — räpsäyttipä se kerran siipiäänkin; mutta kissa ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan katosi savupiipun taa.

Leo Aleksandrovitsh huomasi sopimattomaksi kauemmin vaieta. Olga puolestaan odotti, että hän jotakin kysyisi. Mutta kaikki pyöri niin kumman sekaisin Leon päässä. Hän antoi katseensa harhata ympäri huonetta. Kaikki oli siinä niin puutteenalaista ja köyhää. Laiha vuode, ohkanen tyyny, vanha kulunut boijipeite… Hänen palvelijallaan oli paremmat olot… Nurkassa kehyksetön pyhimyksen kuva. Lampussa sen edessä lekkui punaisen lasin sisässä raukea liekki, vuoroin aleten vuoroin nousten, niinkuin olisi sekin varonut tämän häviölle joutuneen miehen puolesta. Alaston lattia oli la'aistu ja puhdas.

— Itsekö te pesette sen? kysyi Leo Aleksandrovitsh enemmittä valmistuksitta.

— En, kuinka niin?

— Muuten vaan.

Ja seinätkin olivat alastomat. Revityt tapetit oli paikattu sanomalehtipaperilla. Ei ainoatakaan kirjaa näkynyt, ei kukkaa, ei mitään mikä olisi voinut tätä koppia hiukan somistaa. Yksin luostarikin oli sisältäpäin hauskemman ja miellyttävämmän näköinen, kuin tämän yksinäisen naisen asunto.

— Ja tässäkö te asutte?

Olga ei vastannut mitään, kysymyshän olikin niin tavattoman typerä.

— Teidän tulee suoda minulle anteeksi, Leo Aleksandrovitsh, minä en koskaan jätä lapsia kauemmaksi aikaa yksin. Jos mielitte kertoa minulle jotakin, niin tulee teidän kiirehtää.

— Kylläpä teistä on tullut tyyni!

— Tyynikö? — Hän naurahti tuskin huomattavasti. Silmät vain hymyilivät.

— Niin, ja päättävä!

— Johan on aikakin, — kaikki entinen on jo aikaa sitten haihtunut sielusta.

Hän ei sittenkään voinut pidättäytyä viittauksista! Eikä siinä kyllin, Leo Aleksandrovitsh oli tuossa viittauksessa kuulevinaan kaikua eletyistä tuskista. Nuo muutamat sanat sattuivat häneen kuin piiskan sivallus, mutta hän ei tuntenut sen koskevan, vaan vieläpä iloitsikin siitä, sillä ensiksikin nuo sanat johtivat hänet hyvälle tielle, ja toiseksi — miksikä tuo värähdys Olga Stepanovnan äänessä hänen lausuessaan ne? Ei, niinmuodoin ei vielä kaikki ollut haihtunut hänen sielustaan, ei vielä kaikki. Siis saattoi Leo vielä toivoa. Ihan varmaan…

Ja hän kavahti ylös, valmiina syöksemään Olga Stepanovnan luo.