XXV.

Ulkona oli kauhea ilma.

Vettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä pieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan ulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti vesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa mistä päin tuuli puhalsi — se puski piammiten kaikilta tahoilta ja pyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta takasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun, heitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas, valeli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi hänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin voipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy himmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne ikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että hevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset hukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät väsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. — Sivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman tuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla taas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven sisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti hänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan arvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi ja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet aikaan. Mutta nyt — kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen kyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja kuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut vielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi tuntunut heidän seurassaan!

Mutta tarkkaan katsoen on syy sittenkin Olga Stepanovnan, hänen on syy kokonaan, — aprikoitsi Leo Aleksandrovitsh syventyneenä jälleen menneisyyteen, jonka pikkutapauksia hän nyt järjestään tutkisteli. — Olga Stepanovna oli parempi kuin hän, miksikäs hän sitten oli lähtenyt pois ja hyljännyt hänet, miksikä hän oli totellut Leo Aleksandrovitshin kirjeessään lausumaa kehotusta? Että sellaisia kirjeitä kirjoitetaan saattaa kyllä tapahtua, mutta sittenhän jäljestä päin tulee katumus ja kaikki palautetaan jälleen entiselleen. Ja tuo hänen kyyhkysmäinen lempeytensä — että matkusti heti pois eikä tullut enää näkyviinkään! Tai oliko se ehkä itsetuntoa? Mutta itsetunto ei ole paikallaan sellaisissa asioissa. Hänen olisi pitänyt kestää kaikki ja pakottaa Leon malttamaan mieltänsä. Hänen olisi pitänyt seistä järkähtämättä paikallaan eikä sallia kenenkään muun naisen päästä Leon sydämen ja ajatusten valtijattareksi. Siihen hänellä oli tarmoa kyllin. Sitä on kaikilla naisilla. Kärsivällisyys on heidän aseensa, jolla he voittavat koko maailman. He odottavat ja he osaavat odottaa. Miksi hän sitten ei odottanut? Mitä rakkautta se on, kun luovuttaa sydämensä valitun sille, ken ensinnä vastaan sattuu! Ja itse vetäytyi hän heti syrjään. Sellaisen kuin Pilatus sopi kenties pestä kätensä… Oliko Olga Stepanovna sitten todellakin oikeassa? Oliko hän koskaan sanallakaan puolustanut itseään tai etujansa? Milloinkaan hän ei ollut pannut toimeen vähintäkään kohtausta, vaikka kyllä oli sattunut, että Leo Aleksandrovitsh oli tullut kotia vasta aamupuolella yötä. Sellaisissa tiloissa oli Olga Stepanovna kuten tavallisesti ollut hyväileväinen, ilman että oli edes kysynytkään missä hän niin kauan oli viipynyt. Illat umpeen saattoi Olga Stepanovna istua aivan yksin valittamatta milloinkaan ikävää… Luonnollisesti olisi hänen pitänyt menetellä toisin…

Mutta samassa Leo taas muisti, miten hän itse oli käyttäytynyt tuona aikana, ja painossa päin harkitessaan asiaa hän ymmärsi, ettei Olga Stepanovnalla ollut oikeutta siihen, ellei hän tahtonut ainaiseksi menettää arvoaan. Eihän saata väkisten tunkeutua kenenkään suosioon. — Ja tietämättänsä pasikoitteli hän yhä edelleen kuraisia katuja eikä huomannut, että oli jo tullut, kuka tiesikään minne. Hän palasi kotiin myöhään yöllä, pää raskaana, tunteet revittyinä. Kaualla hän ei saanut unta silmiinsä. Peite tuntui niin raskaalta, tyyny liiaksi pehmeältä ja lämpöiseltä, jonka johdosta veri yhä kiivaammin nousi päähän; matrassi tuntui kovalta ja sänky oli liiaksi lyhyt… Ja hetki toisensa jälkeen kului hänen yhä uudestaan hellittämättä ja väsymättä tutkistellessaan mennyttä elämäänsä. Kuinka nuo Olga Stepanovnan hyväilyt nyt olisivat rauhoittaneet häntä! Kuinka taitavasti Olga oli osannut aivan vähässä ajassa ja huomaamatta viihdyttää hänen mielensä tasapainoon! Hän oli silloin painautunut aivan lähelle Leoa, kuiskannut hänen korvaansa muutamia hellän suloisia sanoja ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen niin keveästi, kuin olisi se ollut pieni kukka… Kun Leo vihdoin oli nukkunut, näki hän unessa jotakin käärmeitä muistuttavaa, — jokin musta ja karvainen olento näytti aivan kuin kerän sisästä sinkoavan häijyjä katseita punaisista silmistään, asettuvan hänen rinnalleen ja painavan sitä. Ponnistaen kaikki voimansa Leo koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa oli hänestä kuin Olga Stepanovnan kasvot jostakin läheltä olisivat katselleet häntä niin sanomattoman surullisina. Hän oli kuulevinaan Olgan hiljaisella äänellä kuiskaavan:

— Niinkö pitkälle jo olet saattanut itsesi, poloinen raukka?

Ja unissaan Leo oli valmis itkemään omaa surkeuttaan.

Aamulla herättyään lähetti hän palvelijan osotekonttoriin ottamaan selvää, missä Olga Stepanovna asui.

Sen jälkeen käski hän kutsua lähetin.

— Hanki selko siitä, mitä tämä nainen toimii, millaisissa oloissa hän elää ja millaisissa varoissa hän on. Kuulustele sieltä. Mutta kavahda, ettei hän saa itse tästä mitään tietää. Ja Jumala varjelkoon sinua yhtymästä häneen itseensä.

— Käskettekö mennä ilman kukkavihkoa? kysyi sananviejä aivan tietämättömänä.

— Ilman kukkavihkoako? Mitä se on?

— No nähkääs, herrathan pitävät hienona tapana lähettää sellaisissa tiloissa kukkavihon tai konvehteja…

Leo Aleksandrovitsh sätti nyt miestä ja onnistui vaivoin saamaan hänet lähemmin tolkulle asiasta.

Sananviejä lähti matkaan issikalla, mutta viipyi sillä tiellä kumminkin kolme tuntia.

Sillä aikaa oleksi Leo Aleksandrovitsh kotona kuin horkkakuumeessa. Hän kulki edestakasin huoneissa, torui palvelijaansa, mylläsi kirjojaan ja paiskiloi niitä lattialle. Vihdoin palasi lähetti.

— No?

— Kaikki niinkuin pitääkin.

— Nimittäin?

— Ihan paikallaan. Ensiksikin asuu hän erään majuri Bobkovin luona.

— Mitä sinä nyt valehtelet, pölvänä?

— Oikein totta, — naimatonna… Mutta täysin nuhteettomana, niinkuin "bonnat" herrasperheissä. Me emme saa valheita laatia. Sekin seisoo johtosäännöissämme…

— Maltas, maltas, koetti nyt Leo Aleksandrovitsh rauhoittua. — Majurilla on siis lapsia?

— On, kolmekymmentäkaksi pientä nassua siellä pyllekehtää.

— Kuinka, kolmekymmentäkaksi?

— Ihan niin, se luku pitää varmasti paikkaansa. Sillä nähkääs, tuo majuri kerää lapsia kaikkialta, missä niitä vain ei tarvita. Hänellä on niinkuin kasvatuslaitos semmoinen. Ja neiti Krohotova — Olga Stepanovna — hoitaa noita lapsia. Kyllä minä otin tarkan selon kaikesta, niinkuin käskittekin. Hänen käytöksensä on kiitettävä, kartanonmies ei sanonut tietävänsä mitään pahaa hänestä, ja hyvissä kirjoissa hän on poliisillakin, jolle ei ole mitään kannetta häntä vastaan tehty. Minä olen aikoinani itse ollut kirjurina poliisikonttorissa ja tunnen siis nämä asiat: Raitis hän on aina ja tehtävistään vaarin pitävä. Epäiltäviä miesvieraita ei hänen luonaan milloinkaan, käy, ja itseään hän pitää tarkasti kurissa.

— Hän palvelee siis palkan edestä? Paljonko hänelle maksetaan?

— Palkka ei tule kysymykseen! Tuo majuri on tavallaan eriskummainen ihminen, hän elättää lapset armopaloilla!

Tällä kertaa ei Leo Aleksandrovitsh ymmärtänyt suoraan sanoen mitään. Hänen täytyi itsensä koettaa saada selvä asiasta. Siksi sotkuiselta tuntui koko lähetin kertomus.