XXXV.

Mutta eivät ne olot Bobkovin pesässä aina sentään niin surullisella kannalla olleet. Sattui siellä ilopäiviä ja juhlahetkiäkin. Minä osauduin sinne kerran juuri tuommoiseen tilaisuuteen. Serjosha oli päästetty kadettikoulusta ja nimitetty upseeriksi. Luonnollisesti tuli hän silloin heti tänne, sievänä, keikailevana ja loistavan iloisena uudessa univormussaan.

— Tämä on vähän toista kuin mitä minä olin! sanoi Sila Sampsonovitsh ihastunein silmin tähystäen nuorta miestä. — Mutta hän ei joutunutkaan linnaväkeen, hän. Eikä niistä joukoista nyt enää ole takinlievettäkään jäljellä. No, kasva ja kukoista, nuori tykistönvänrikki!…

Lapset ympäröivät Serjoshan, katsoa noljottivat häneen, koskettivat kunnioittavasti hänen virkatakkiaan sekä samoin hänen sapeliaan ja kysyivät: "tämäkö se justiin on mikä ampuu?" Hänen epolettinsa synnyttivät heissä suurta ihastusta. Lupotshka, nyt jo neljäntoista vuoden vanha, pysähtyi hämmästyneenä ovensuuhun, nähdessään lapsuudenystävänsä niin loistoisana. Serjosha taas seisoi siinä, kasvot tulipunaisina, onnellisena ja hämillään ja kääntyili joka tahoille, jotta kaikki näkisivät hänet. Viimein saapui Grishkakin. Nyttemmin kutsuttiin häntä jo Grigori Silitshiksi (Bobkovin mukaan) ja oli hän jo "oma miehensä". Hän oli avannut pienen puusepänliikkeen, joka kannatti erinomaisesti. Hänellä oli yllään musta lievetakki, mutta kaulassaan kantoi hän punaista villahuivia, vaikka huoneessa olikin lämmin. Hän suuteli Serjoshaa juhlallisesti.

— Jumala on auttanut meitä kumpaakin! lausui hän hiljaisella äänellä ja teki ristinmerkin. — Kavahda vaan ettet unhota meitä!

— Mitenkä minä voisin teitä unhottaa? vastasi nuori upseeri vielä enemmän hämillään.

— Tietäähän tuon, miten se voi tapahtua. No, halailkaammepa toisiamme vielä kerran!

He antoivat toisilleen taas suuta.

— Kuules, virkkoi hän sitten ja veti Serjoshan syrjään. — Sinä olet nyt siis herrassäätyyn kuuluva — vapaasukuisuudeksi kai sinua kutsuttanee?…

Onnellinen hymy väikkyi Grishkan huulilla hänen tätä lausuessaan.

— Hyvä! Mutta upseerina tarvitset sinä ennen kaikkea rahaa. Ilman rahatta ei, veijoseni, päästä minnekään. Ja sentähden niin… tässä olisi nyt sinua varten.

Ja toisten huomaamatta pisti hän jotakin ystävänsä taskuun.

— Herranen aika, Grishka, mitä sinä ajattelet?

— Älä ole milläsikään… Kyllä ne ovat kunnialla saatuja rahoja. Viisikymmentä, rakas ystävä? Jos milloin voit, niin maksat takasin; jos et, niin emme kai me hunningolle joudu siltä, luulen ma. Mehän olemme melkein kuin veljiä ja saatamme siis puhua asiat suoraan.

— Emme ainoastaan "melkein kuin", vaan todellakin veljiä.

— No, sen parempi. Ja kun sinä sitten ylenet arvoasteissa, tulet kenraaliksi, niin pidä hellää huolta miehistöstä — alhaisista sotilaista, äläkä anna kellekään heistä vääryyttä tapahtua… Eikä sitten muuta kuin — Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää! Mutta kuule, onko sinulla matka-arkkua?

— Aion huomisaamuna ostaa itselleni matka-arkun.

— Miksi juuri ostaa? Valitse minulta millaisen tahdot! Tule huomisaamuna verstaaseen, niin juomme yhdessä teetä, ja sinä otat itsellesi arkun oman mielesi jälkeen. Luuletko, että minun on sääli niitä?

Parin viikon perästä oli Serjosha lähtökunnossa.

Rautatienasemalla olivat häntä saattamassa Sila Sampsonovitsh, Olga Stepanovna, Grishka ja minä. Mikä lämmin, järkähtymätön yhteistunne osottautui tässä tilaisuudessa vallitsevan tuon perheen keskuudessa! Ei ollut siinä niinkuin monessa muussa todellisessa perheessä, jossa ainoastaan papintodistus yhdistää jäsenet toisiinsa. Erotessa Serjosha itki kuin lapsi eikä voinut kaualla hellittää Olga Stepanovnan kättä omastaan.

— Siunatkaa minua, isä! pyysi hän niellen kyynelensä ja kääntyi Sila Sampsonovitshin puoleen.

Ukko paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja siunasi nuorukaista.

Ainoastaan Grigori Silitsh, upea punainen villahuivi kaulassaan, jaksoi vielä pitää puoliaan; mutta kun Serjosha läheni häntä sanoen: "hyvästi, veljeni, sinun hyvyyttäsi en koskaan unhota" — ei hänkään enää voinut hillitä kuohuvia tunteitaan, vaan karahti tulipunaiseksi, pyyhkieli silmiään kaulahuivin nipukkoihin, teki torjuvan liikkeen kädellään ja vetäytyi syrjään.

Samassa junassa oli muutamien Serjoshan toverienkin määrä lähteä matkaan. Minusta oli niin mieltäylentävää nähdä, ettei tuon tavallisen käsityöläisen läsnäolo vähimmälläkään tavalla näyttänyt häiritsevän lähtöä tekevän jalon nuorukaisen mielialaa. Ei, vaan vieläpä hän jonkinlaisella ylpeydelläkin esitti hänet tovereilleen, ja näkyi kyllä, että nämä jo ennalta tunsivat hänet Serjoshan kertomuksien kautta, sillä paitsi uteliaisuutta heidän kasvonpiirteensä ilmaisivat vielä jotakin lämmintä ja herttaista, jotakin mikä niin suloisesti kuvastuu nuorukaisen silmissä, niinkauan kuin hän ei ole oppinut teeskentelemään ja kylmällä välinpitämättömyydellä torjumaan esille tunkevia parempia tunteitaan.

— Ja tässä on minun toinen isäni, ensimäistä en ole koskaan tuntenut! lausui Serjosha kääntyen Sila Sampsonovitshiin.

Silloin astui yksi tovereista esiin ja lausui Bobkoville:

— Kyllä me teidät tunnemme, Sila Sampsonovitsh. Minäkin olen yksin maailmassa, ilman ainoatakaan omaista. Antakaa minullekin isällinen siunauksenne.

Sitten suuteli hän Olga Stepanovnaa kädelle, ja muut toverit seurasivat hänen esimerkkiään.

Tämä kohtaus saattoi minut niin kummallisen iloiseen mielenliikutukseen ja sydämeni tuntui niin keveälle. Minä varmistuin siinä uskossa, että vielä nuo muutkin vesat tässä eriskummaisessa pesässä kerran päätyvät hyvälle tielle ja sitä rehellisesti pitkittäen saavuttavat työn kautta onnen, siunaten niitten ihmisten muistoa, jotka olivat hellyydellä hoivineet heitä ja tehneet heidän lapsuutensa iän suloiseksi.

— Kunnon poikia, kunnon poikia minulla siellä ylenee! lausui Bobkov. — Mutta muistatteko, mitenkä silloin sanoitte minulle kadulla, että upseerin sietäisi hävetä käydä kerjäämässä? kysyi hän naurahtaen.

Vaikka oli vuosia vierinyt siitä saakka, punastuin nyt ehdottomasti.

Niin, kenpä voi tietää syyn, miksi tuo tai tämä ojentaa kätensä almun saantiin! Tuomitsemme hänet silloin, tehdäksemme ehkä jonkun ajan perästä kaikki, jotta hän vaan unhottaisi sen loukkauksen, minkä olemme hänelle saattaneet. Ei, antaos ennemmin niin paljon kuin voit jok'ainoalle pyytäjälle. Joskin antimesi vain joka kymmenennessä tapauksessa joutuisi todella tarvitsevan käteen, eivät armolahjasi sentään ole aivan hukkaan menneet. Nuo toiset yhdeksän saattavat kukaties rientää ropoinensa kapakkaan. Minkäpä sille taidat! Heitä ei päästetä konsertteihin, teattereihin eikä muihin "kirjallisuuden ystävien yhdistyksiin". Pitäähän ihmissydämen jossakin saada lämmitelleidä.