← Table of contents
Majurin holhokit

XXXIV.

Emil Mannstén translation

Kohta sen jälkeen täytyi minunkin palata Pietariin.

Olen jo maininnut, että Sila Sampsonovitshin aineellinen tila oli parantunut. Myöskin onnistui Olga Stepanovna saamaan auttajakseen vanhan naimattoman naisen, joka, kun ei enää saattanut toivoa omia lapsia, oli kiintynyt vieraihin. Olga Stepanovna Krohotovin ei enää tarvinnut raataa niin paljon ja hän sai nyt olla joutilaana ja vapaana muutamia tunteja päivässä. Minä olin jo sattunut tapaamaan häntä muutamia kertoja. Hän oli kostunut, tullut varmemmaksi ja juurikuin kasvanut. Ainoastaan silloin, kun hän vaipui mietteisiinsä tai istui yksin jossakin sopessa, luullen ettei häntä kukaan näe, tuli hänen silmiinsä melkein surullinen ilme. Eräässä tilaisuudessa mainitsin hänelle, että olin kohdannut Leo Aleksandrovitshin ulkomailla, mutta en tietysti tehnyt sen tarkemmin selkoa yhtymyksemme erityiskohdista.

— Mitenkä hänen laitansa oli? kysyi hän ja hänen äänessään oli huomattavana hermostunut väre. — Näyttikö hän alakuloiselta?

— E-eä… pikemmin lakeeratulta.

— Kuinka?

— Hänen kasvonsa loistivat ja hän näytti tyytyväiseltä.

— Hän oli siis onnellinen?

— Niin ainakin luulen. Kullakin on oma käsityksensä onnesta.

— No, Jumalan kiitos!

Ja tämä hänen huudahduksensa soi niin riemuisasti, vilpittömästi ja puhtaasti, että minä vaivoin saatoin pitäytyä suutelemasta tuota viehättävää naista.

"Armahainen, miten oletkaan suloinen!" toistelin ajatuksissani katsellessani lakkaamatta häneen.

— Miten hyvin minä tein, että annoin silloin hänelle rukkaset!

— Niin, tietysti se oli mainio asia, että niin teitte.

Tällä kertaa lausuin todenperäisesti sen, mitä ajattelin.

— Hän on siis onnellinen?… Onko hän naimisissa?

— Sitä en tiedä.

Jos nyt olisin antanut totuuden tulla kuuluviin, niin hänellä olisi ollut kyselemistä paljonkin, ja silloin minä helposti olisin saattanut puhua itseni pussiin.

— Oi, kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! Nähkääs, minua on usein vaivannut pelko ja minä olen ajatellut: tuo raukka, nyt saa hän kärsiä, koko hänen elämänsä on minun kauttani mennyt hukkaan! — Mutta miksi nimititte häntä lakeeratuksi? Sitä ei hänestä käy sanominen. Hänhän on aina ollut viisas ja jalo. Te ette tunne häntä. Minä en ole koskaan huomannut hänessä mitään halpamaista. Oi, kuinka hän on järkevä!… Oikein ritarillinen luonne!

Hän oli jo unhottanut kaikki, mitä oli saanut kärsiä tämän hänen nuoruutensa sankarin tähden. Turhaan oli hän uhrannut itsensä. Mutta juuri tämmöinen hukkaan mennyt uhri on samalla uhreista ihanin. Ellei se tuota hedelmää sille miehelle, jolle se on tarkoitettu, ellei se tule hänelle tueksi, pelastukseksi, niin on se ainakin pelastava ja pitävä voimassa hyvän ja kauniin alkuperusteet mädäntyneessä yhteiskunnassa. Ilman niitä, ilman näitä hukkaan menneitä uhreja, niin usko tulevaisuuteen sammuisi, Jumalaa ei olisi sydämessä, ja kaikki ympärillä raaistuisi. — Mutta samalla ilmeni Olga Stepanovnan menettelyssä nainen täydellisesti semmoisena kuin hän on. Onhan se niin, että jos nainen joskus oikein todella rakastaa, esiintyvät omituisen harhanäön johdosta hänelle kaikki hänen rakastetussaan tavattavat puutteet ja viat suurimpina ansioina, vieläpä kuin sädekehän ympäröiminä. Otaksukaamme esimerkiksi, että hänen toinen silmänsä on kiero. — Niin on, mutta onko monellakaan semmoista silmää? Ja millaisen luonteenomaisen ilmauksen se antaa hänen kasvoilleen! Tai jos hän on vaivainen jaloiltaan… Mutta ettekö te huomaa siinä mitään demoonillista, ette? Sitten mahdatte olla sokeita. — — Ja hän, nainen, on itse niin vakuutettu näkökohtansa oikeudesta, että hän saa ehkä uskotetuksi toisiakin. Paras asianajaja olisi juuri nainen. Hänen valheensa on aina totista. Sen puolesta on hän valmis astumaan polttolavallekin, sillä hänen uskonsa käsityksensä oikeuteen on järkähtymätön. Hänen kiero katsantokantansa on sydämen esiinkutsuma, ei järjen. Mutta joskus vie siitä voiton ylpeys. Nainen luulee näet, ettei hän voi rakastaa tavallista ihmistä, ettei hän saata lahjoittaa sydäntään numero sille tai sille lukuisasta joukosta. Minun yksityinen ajatukseni on, että kyökkipiika Agrafena palosotamies Jefimissään näkee ensisijassa sankarin. Ylpeys on naisen pantsari. Ylpeys varjelee häntä usein alennuksilta. Joskus saattaa voittaa naisen puolelleen tarvitsematta olla varma hänen rakkaudestaan, kunhan ensin on onnistunut voittamaan hänen ylpeytensä. Muuten on nainen mielestään aina oikeassa, sillä olipa mies kuinka mitätön tahansa, on hän naisen silmissä aina näyttävä suurelta, yli muitten voimalliselta. Typerälle antaa nainen omasta ymmärryksestään, sydämettömälle antaa hän hyvyydestään, lempeydestään, sävyisyydestään, ja rumamuotoinen sukeutuu hänen mielikuvituksessaan ainoalaatuiseksi komeaksi mieheksi. Hän etsii ilmi tuon kauneuden vaikka mistä, tekee sen muillekin havaittavaksi, ja koettakaa sitten inttää häntä vastaan, niin näette mitä seuraa. Siinä suhteessa oli Olga Stepanovna muitten naisten kaltainen eikä suinkaan mikään poikkeus.

Kerran satuin kävelemään hänen kanssaan Nevan rantakadulla.

Oli ihana kevätpäivä. Pietarissakin saattaa joskus tulla tuollaisia kauniita toukokuunpäiviä, jolloin ilma on tavattoman puhdasta ja värit kirkkaita ja eloisia, joskaan eivät varsin heleitä. Keuhkotautinen pohjoinen luonto näyttää silloin juurikuin viriävän eloon ja ponnistamalla viimeisetkin voimansa ottavan kaikki mitä se suinkin saa olevalta päivältä, sillä seuraavana päivänä saattaa jo Laatokan hyinen viima jälleen puhaltaa sen ylitse tuoden mukanaan nuhaa, keuhkopussin- ja henkitorven-tulehdusta ynnä muita hempeän ilmanalamme maireuksia.

Minä kohtasin Olga Stepanovnan ihan sattumalta ja hän näytti olevan iloissaan tavatessaan jälleen minut.

— Kas teitä, nykyään sitä käyskellään vaan Nevan rantamilla!

— Niin, sanokaas muuta! Pitäähän meidänkin kerran olla ylpeitä puolestamme! vastasi hän iloisesti nauraen. Minä en ollut kuullut häneltä kaualla niin heleätä naurua. — Vielä kai se menee niinkin pitkälle, että panen "ruusunnuppu-hatun" päähäni, kuten Sila Sampsonovitsh sanoo.

— Mitäs, sehän on mainiota!

— Mikä kaunis päivä tänään! Eikö totta? Katsokaas tuota taivasta: ihanhan sen läpi näkee paratiisin.

— Ah, näyttäkää minulle paratiisia!

— Ei, teille sitä ei näytetä.

— Miksi ei?

— Te olette syntinen. Pyytäkää ensin ansaita se.

— Tahdon koettaa mitä suurimmalla mielihyvällä.

Olimme tulleet jo vähän matkaa sivu Kesäpuiston, joka upeili kevään ensi vihannuudessa, kun Olga Stepanovna yhtäkkiä säpsähti, tarttui käsivarteeni ja kalpeni.

Edessämme, mutta toisella puolen katua näkyi Leo Aleksandrovitsh astelevan jonkun matkan päässä meistä.

Onneksi ei hän meitä huomannut. Hän näytti nyt vielä lakeeratummalta.

Matka meidän välillämme lyheni lyhenemistään. Olga Stepanovna tähysteli häntä tarkkaan, melkein läpitunkevin katsein. Yhtäkkiä Leo Aleksandrovitsh pysähtyi erään talon sisäänkäytävän eteen ja näytti aikovan mennä sisään, kun ovi samassa avattiin ja kaksi lasta — poika ja tyttö — tuli siitä ulos hoitajansa saattamana. Leo Aleksandrovitsh näkyi sanovan jotakin hoitajalle, jonka jälkeen hän näpisti poikaa korvalehdestä ja tyttöä poskesta — täyttäen siis ylimalkain sen, mitä pietarilaiset papat pitävät velvollisuutenaan moisissa tiloissa tehdä. Ei hellyyttä eikä rakkautta siinä tullut näkyviin. Sama kuin jos kruunun karttamerkki olisi ollut liimattava paperiin. Ja kun se oli tehty astui hän sisään ovesta, jonka suurellinen ovenvartija oli avannut seposeljälleen.

— Kuulkaa, virkkoi Olga Stepanovna innokkaasti, — nehän ovat hänen… ymmärrättehän?… hänen lapsensa!

— Mistä sen päätätte?

— Sydämeni aavistaa sen.

Hän kiiruhti kulkuaan, ennätti kiinni lapset ja huudahti vilkkaasti:

— Miten suloisia lapsia!

Hoitaja oli nähtävästi "paremmasta kodista" lähteneitä, kuten sanotaan. Hän vain nykisti nenäänsä ja loi Olga Stepanovnaan kieron, halveksivan katseen.

— Kenenkä lapsia nämä ovat? jatkoi Olga Stepanovna itsepintaisesti.

— Kenraalin lapsia… oli pöyhkeä vastaus. — Koskahan Leo Aleksandrovitshista on tullut kenraali! huudahdin minä nauraen.

— Papalla on valkoiset, kultareunuksiset housut! ennätti poika sanomaan ja osotti puhuessaan niin suurta itsevarmuutta, että meille paikalla kävi selväksi: jollei papalla olisi ollut kultareunuksisia housuja, ei tämä pieni peukalomies olisi ollut niin mahtavata hänen puolestaan.

— Ja risti tässä! sanoi tyttö, koskettaen sormella kaulaansa.

Ja arvoisa kolmikunta vaarui hiljoilleen etemmäksi, jolloin vielä kuulimme seuraavat hoitajan nuhdesanat lapsille:

— Kenraalinlapsina teidän ei sovi puhua kaikellaisten ihmisten kanssa, joita kadulla tulee vastaan. Kun tulemme kotiin, niin kerron mammalle…

— Miten viehättäviä! Eikö totta? kysyi minulta Olga Stepanovna.

— Mitkä niin? minä melkein kiljasin hämmästyksestä.

— Nuo lapset… hänen lapsensa…

— Lapset?… Ylipäätään… hieman kalpeita… ja hintelöitä, lausuin minä, huolimatta vastata suoraan hänen kysymykseensä.

— Ja kummallakin heillä on hänen silmänsä… Olga Stepanovna vaipui mietteisiinsä ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän kääntyi minusta pois, mutta minä olin jo huomannut, että hän vaivoin saattoi pidättää kyyneliään. Minä en ollut huomaavinani mitään, vaan astelin rauhallisena edelleen. Sanattomina kuljimme sitten aina Liteininsillalle asti. Matkalla näin hänen tavan takaa koskettavan nenäliinalla kasvojaan. Sillankorvalla pysähtyi hän.

— Ei se kumminkaan ole… niin helppoa kuin olin luullut.

— Mikä niin?

— No, yleensä kaikki tuo… Sekä nuo lapset… että hän…

Astuimme nyt sillalle.

— Se on tosiaankin raskasta… hyvin raskasta kantaa! selitti hän. — Kun aattelen, että minulla, tarkoitan hänellä ja minulla, olisi voinut olla tuollaisia lapsia!… Ja minä olisin saanut hyväillä niitä… ne olisivat olleet minun omani… omani!…

Muutamien päivien perästä tuli Sila Sampsonovitsh luokseni kotiin. Jo ovensuusta, ennen kuin oli sanonut hyvänpäivän, kertoi hän minulle, kädet levitettyinä:

— Nyt on tuskanahdistus vallannut hänet jälleen!

— Olga Stepanovnanko?

— Niin, kenenkäs muuten. Ihan on kuin kova kohtalo seuraisi meitä. Ja minä en saa selvää, mikä häntä vaivaa. Itkee öisin, ja päivisin on hän ihan järkinään masentunut… Varmaan on jotain tapahtunut, mutta hänen suustaan ei saa halaistua sanaakaan.

Minä kerroin hänelle yhtymisestämme Leo Aleksandrovitshin kanssa Nevan rantakadulla.

— Jaha, vai niin se on!… Siksipä hän eilen sanoikin: "miksikä kohtalo toisille ihmisille antaa niin paljo ja toisille ei anna mitään? Missä on oikeus?" Johon minä vastasin: oikeutta ei löydy täällä, se tulee vasta tuolla ylhäällä!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings