XXXII.

— Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.

— Kuinka niin?

— Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.

— Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen. Mutta… tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.

— Mitä mietelmiä tuo taas on?

— Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte hänen sijaansa.

— Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.

— Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi halukas luopumaan onnestaan?

— Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.

— Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin — miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain — ryntäämme yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan… Mutta koetettakoonpa menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia, kestävämpiä!

— Mitä hän teille sitte sanoi?

— Hänkö?… Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.

— Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.

— Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua kanssanne.

Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.

— Hyvä, sanoi hän — mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en salli, että me jäämme kahdenkesken.

Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan… ehkä tiedättekin — pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen, mutta silmät suuret kuin lusikanlavat…

Ja sitten lähti hän huoneeseensa.

Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen kuullen puhua.

Mutta Olga Stepanovna vastasi:

— Voimmehan puhua ranskaksi… sitä hän ei ymmärrä.

Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: — Tuntikauden puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua — niin raskas oli minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä. Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:

— Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.

Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:

— Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi. Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee vielä elää, mutta minun… antakaa minun olla… Minä pyysin teitä unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina pidettävä pyhänä — ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne kuollut. Ja nyt — suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän seurassanne… Täytyy lähteä.

Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.

— Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin. — Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä vastaan… Antakaamme vihkiä itsemme pariksi — ja tehkää sitten mitä tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden… Mutta minä en tahdo, että… ymmärrättehän?… Teidän tulee kantaa minun nimeäni.

Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:

— Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida pettää… ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa… Tahi omaksiko hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!… Silloin elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta se olisi minun puoleltani epärehellistäkin… Syntiä — josko tuo nyt oli syntiä, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni sieluineni uskollinen — syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä — te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa. Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään, mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea — karkoittakaa minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat rakkautenne arvoiset.

— No? pääsi minulta kysymys.

— Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty… enkä minä häntä nähnyt sen koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.

Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä, saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä. Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen kohdalta käyneet harmaiksi.

— Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.

— Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo… Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.

Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas, kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana? Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"… Mutta hän tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään. Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet näitä lapsia… Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.