XXI.

Myöskin Olga Stepanovnalle oli kohtalo varannut jotakin odottamatonta. Melkein puolitoista vuotta oli kulunut minun pannessani tähdelle tapauksia tämän erikoisen pienen maailman keskuudessa, ja minun nähteni oli tuo armas neitonen voimistunut ja muuttunut, niin ettei häntä enää voinut samaksi tuntea. Hän näytti kasvaneen ja hänen ruumiin-muotonsa pyöristyneen. Hänen äänessään ilmeni niin terveitä säveliä, että se oikein ilahutti minua. Hänen hiljainen hymyilynsä, johon jo oltiin totuttu, suli nyttemmin joskus raikkaaseen, sydämelliseen nauruun, josta puhui niin totinen, silminnähtävä iloisuus, että se saattoi koko hänen ympäristönsä keveämmälle mielelle.

Sila Sampsonovitsh tunsi olevansa kuin taivaassa.

— Meidän Olga Stepanovnasta on tullut oikea valtti! oli hänellä tapana sanoa.

— Tehän voisitte naida hänet, huomautettiin.

— Vanha ukonrähjä naisi sellaisen ruhtinattaren! huudahti majuri vallan säikähtyneenä. — Minun morsiameni itkee minua maanpovessa. Ei minun nyt enää kelpaa ajatella naimista. Ilman sitäkin on minulla jo perhe semmoinen, joka hakee vertojaan.

Kerran, kun taas kävin heidän luonaan, havaitsin hämmästyksekseni, ettei Olga Stepanovna ollut aivan tavallisessa mielialassaan. Hän oli vallan murtuneen näköinen.

— Mikä teitä vaivaa, kyyhkyseni? Onko joku lapsista sairaana?

— Ei, Jumalan kiitos, kaikki ovat terveenä.

— Entä te itse?

— Ei minullakaan ole mitään valittamista; tuossa tuo menee entisekseen.

Samassa hän kääntyi ja loittoni minusta. Hän astui muutamia askelia, pysähtyi sitten yhtäkkiä ja vaipui ajatuksiinsa. Mutta kohta sen jälkeen hän päätään pudistamalla koetti näköjään karkoittaa jotakin kiusallista ajatusta, pakottipa itsensä hymyilemäänkin. Mutta sepä ei ottanut luonnistuakseen, tuo hymyily, joka sisälsi jotakin haikeata, alakuloista, jopa miltei kuin syyllisyydentuntoa. Minä olin jo aikeessa lähteä pois, mutta hän pidätti minut ovella.

— Olen äskettäin lukenut teidän muistelmanne sodasta.

— No, niin mitä?

— Te mainitsette siinä tuon Gortalovin, joka yksin jäi umpivarustukseen kuolemaan. Minun mielestäni pitäisi kaikkien tehdä niin.

— Mitenkä olette saanut tuon päähänne.

— No niin, olenpa johtunut vaan sitä ajattelemaan. — Eihän sitä heti tule oivaltaneeksi, että ihmisen todellinen onni on siinä, että tietää täyttäneensä velvollisuutensa.

— Hyi toki, Olga Stepanovna! Tuohan kuulostaa juuri siltä, kuin jos lukisitte sen jostakin ohjekäskystä. Ja niin vieraalta kuin se kalskahtaa teidän suussanne.

— Siltäkö tuntuu? Kumminkin on asianlaita niin, kuin minä sanoin. — Ja persoonallisen onnensa tähden ei pidä koskaan luopua tehtävästään.

— Johan taas! Puhukaahan toki selvää ja tolkullista kieltä ja älkää ladelko noita perussääntöjänne tai miksi niitä nimittäisin. Joku koulun entisistä luokkaopettajattaristako se nyt on muistunut teille mieleen, vai kuinka?

— Ei, koulussa ei näitä asioita meille opetettu. Elämä se vasta saattaa ne selväksi…

Ja taaskin suuntautui hänen katseensa ulos ikkunasta, mutta varmaankaan eivät hänen silmänsä siellä nähneet autiota katua lauta-aitoineen oikealla, ei myöskään aidan yli riippuvia viheriöitä puunoksia eikä kyyhkystä, joka siinä istui nyppien nokallaan siipiään.

— Varmaankin on teille jotakin tapahtunut?

— Minä kerron teille sitten jäljestä päin. Minulle on todellakin tapahtunut jotakin… odottamatonta… Minä en tiennyt mitenkä minä…

— Teidän olisi pitänyt neuvotella jonkun kanssa.

— Ei… Sellaisia asioita täytyy jokaisen itsensä ratkaista, ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan. Tahi tuleeko aina ja loppumattomiin vain seurata toisten neuvoja?…

— Teidän on oleva helpompi, jos lausutte ajatuksenne julki.

— Eivätpä ne minua erittäin vaivaakaan. Minä seison vain niinkuin tienhaarassa, en tiedä mennäkö oikealle vai vasemmalle. Kummallakin taholla on jotakin houkuttelevaa.

— Tänäänpä on ihan mahdotonta käsittää teitä!

— Odottakaa, perästä päin.

Muutamien päivien kuluttua satuimme taaskin yhteen.

Hän oli jälleen tyyni ja tasainen kuin tavallisesti.

— Oletteko nyt jo päättänyt vasemman tahi oikean puolen hyväksi?

— Olen, vastasi hän naurahtaen, — olen päättänyt kerran kaikkiaan.

— Voitteko nyt kertoa tapauksen?

— En tänään.

— Onko teillä kiire?

— Ei, vaan haava tuntuu vielä kipeältä. Myöhemmin saatte kuulla.

Tuo "myöhemmin" tuli vihdoin sekin.

Mutta ennen sitä tapahtui vielä kaikellaista. Minä tutustuin toisiin henkilöihin, jotka tavalla tahi toisella olivat vaikuttaneet Olga Stepanovnan kohtalon juoksuun, ja tahdon nyt omin sanoin kertoa mitä heidän puheittensa mukaan oli hänelle tapahtunut.