XVII.

Kauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti hänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että ilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät olot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli valoisiakin päiviä — mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista varoista — niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten osaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin melkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin niin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi hän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan odottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin muutamia eukkoja naapuritaloista.

— Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. — Näethän, ihmisparka, miten sinä olet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.

Muudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.

— Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi hän.

Ja sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.

Niin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä yhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua vastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä, korupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy yksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat sinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan sinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten tilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä oli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta kostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin. Juuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka hyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta nämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia aina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta työstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa seinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja poljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan, ja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon suudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että se elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee siemenen samaan karuun maaperään…

Mutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin. Melkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa apteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin kukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään asuntoonsa.

— Eräänkin luona, kertoi majuri, — astuin suoraan hänen luoksensa ruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi hän: "Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa". Mutta kun silloin tulin ajatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun ja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin alentui häneltäkin ääni. "Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!" sanoi hän. "Kas tässä, juokaa hiukan viiniä." Sitten käski hän valjastaa hevoset vaunujen eteen. "Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset ne ovat sairaana?" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.

Sillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä tavaroita minua varten… Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista makeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala palkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme lähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:

— Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä tulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Kas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.

Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen sadanruplan seteli! Mutta jos silloin olisin säikähtynyt hänen uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on — hän sanoi — Jaksaako tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut. Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!…

Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen näköinen.