XXVIII.

— Te kysyitte, minkä tähden minä jätin teidät?… Onko mokomaa kuultu!… Sepä kysymys, jota en totta tosiaan ollut odottanut. Ja te rohkenitte kysyä semmoista!… Ei, Herra tietäköön mitä tämä on oikein! Kuinka siveellisesti soaistu te olette!… Johdattakaapa mieleenne, — te otitte minut aikana, jolloin minä jumaloitsin teitä. Te olitte minulle sama kuin Jumala. Te yksin olitte koko minun maailmani. Minä en ole unhottanut enkä voi unhottaa sitä, miten mielelläni tahtoisinkin. Teidän toivomuksenne, teidän tahtonne oli minun ainoa lakini. Muistutelkaapa: halusinko minä mitään, vaadinko minä mitään? Minä en ainoastaan uskonut teihin — te olitte minun elämäni, minä ajattelin teidän ajatuksillanne, tunsin teidän sydämellänne. Miksi minä jätin teidät? Te kysyitte miksi? Ja sitä te vielä uskalsitte kysyä, te!… Hän hengästyi ja alkoi yskiä. — Miksi minä jätin teidät? toisti hän pontevasti. — Jos silloin olisitte sanonut minulle: Olja, heittäydy tuleen, niin olisin arvelematta tehnyt sen. Mikä minä olin silloin? En edes orjattarennekaan, vaan koiranne! Koira, sekin käy hampain kiinni hätyyttäjäänsä, minä en tehnyt sitä… Teillä on huono muisti, Leo Aleksandrovitsh, kerrassaan mitätön muisti… Te muistatte että minä läksin pois. Ei, te ette muistanut sitä, te vasta jäljestä päin johdatitte mieleenne sen, kun elämänne kävi raskaaksi ja tukalaksi, kun yksinäisyys kauhistutti teitä… Minä en ole enää sama kuin ennen; nyt minä ymmärrän ihmisiä ja olen tutkinut teidätkin läpikotasin. Oletteko unhottanut mitä tapahtui hiukan ennen, kuin minä läksin teidän luotanne, oletteko unhottanut sen? Oi, Jumala, mitä minä silloin sain kärsiä! Minullahan ei ollut silloin muuta elämää kuin elämä teidän kanssanne, minä olin hyljännyt kaikki, kaikki… Te pyydätte minua antamaan teille anteeksi; sen olen jo aikaa sitten tehnyt, ja toivoni on, että te tulisitte onnelliseksi… Mutta unhottaa en voi koskaan. Minä sanon vilpittömimmällä sydämellä, että minä en voi, minä en voi. Ellen olisi rakastanut teitä niin suuresti, niin saattaisin kenties unhottaa. Mutta… mutta… älkää vaatiko sitä, älkää pyytäkö sitä… Minä olen kuoleva, mutta muisto ei ole katoova eikä sammuva. Toivoa pahaa teille, sitä en tee koskaan; päinvastoin. Mutta unhottaa, unhottaa — en ikänä! Onko se syntiä? Minä en tiedä. Mutta mitenkä saattaisi ollakaan toisin? Olisiko mahdollista pyyhkiä pois kaiken tuon? Te kysytte minkä tähden minä silloin poistuin luotanne? Tässäkin astuu itsekkyytenne näkyviin; te ajattelette yhä vain itseänne. Miksi te ette silloin kysynyt, mihin minä teidän luotanne läksin? Niin juuri mihinkä… Teidän ei tietysti juolahtanut mieleenne! Kuinkasta! Muuten arvelen, ettette juuri pitänyt lukuakaan siitä… "Menköön hän minne tahansa — kunhan vaan menee, kunhan ei ole minun läheisyydessäni. Jumalan kiitos muka, pääsinhän rauhaan tuosta ikävästä tyttöpahasesta." Eikä mitään muuta. Sillä välin, Leo Aleksandrovitsh, juoksin minä jäälle syöksyäkseni avantoon… Miksi teitä pöyristää, sanokaapa? Silloin teitä ei huvittanut edes kysyä: "kuinkahan hänen nyt lienee käynyt?" Niin, Leo Aleksandrovitsh, ei paljoa puuttunut, etten saattanut sieluanikin turmioon — sitäkin… Hukuttautumaan… Ellei silloin olisi sattunut tulemaan tämä jalo, harvinaisen ylevämielinen mies, parempi kuin te kaikki yhteensä, mies — korulauseita vihaava, suora ja vilpitön, — niin ei minua aikoja sitten olisi ollut enää maailmassa… Miksi minä jätin teidät! Sanokaas muuta! Kaiketi paremmille paloille mennäkseni! Kuinka se muuten olisi ymmärrettävä? Kuolemakin oli helpompi, kuin eläminen teidän kanssanne. Paljoa helpompi. Sanokaa mitä sanotte. Nyt siis tiedätte, mihin minä pakenin teidän luotanne, miksi jätin teidän, paratiisinne… Mutta te, muistitteko te minua kertaakaan niinä päivinä? Heltyikö sydämenne säälistä minua kohtaan? Kysyittekö itseltänne missä minä olin, mitä minusta oli tullut? Näittekö unissanne minua edes kertaakaan?… Ah, miten vastenmieliseltä, miten inhottavalta tuntuu, kun muistelen silloista elämää! Herra Jumala, että pitääkin voida niin pettää, niin pilkata herkkäuskoista lasta! Ja mikäs minä silloin olin muu kuin lapsi? Mikä kunnia teille! Ja kuinka ylpeä te mahdoitte olla semmoisesta voitosta. Tyttö suutapahkaa juoksee teidän syliinne… Oikein hyymistyttää moinen iljettäväisyys… Ja kunhan se olisikin ollut vaan petosta. Joskus tapaa ihmisiä, jotka pettävät säälistä — kun sielu on tyhjä hellyydestä, niin he teeskentelevät. Eikä sitä vielä voida sanoa, kumpi on voimallisempi: rakkaus vaiko sääli. Mutta tepä ette lopulta viitsinyt enää teeskennelläkään. Silloin minä en käsittänyt mitään, mutta nyt tiedän kaikki. Te osotitte minua kohtaan ilmeistä inhoa. Miksi? Miksikä olette herättänyt kaiken tuon eloon? Minä en enää edes ajatellut sitä… Menkää, menkää pois luotani!…

Hänen päänsä vaipui alas käsien varaan ja hän ratkesi itkuun.

Leo Aleksandrovits seisoi ääneti hänen vieressään. Nyt vasta sai hän tietää mitä Olgalle oli tapahtunut, ja kylmät väreet pudistivat hänen ruumistaan.

— Minulla ei ole ollut aavistusta siitä enkä ole koskaan voinut kuvitella mielessäni semmoista…

— Mitä te ette ole voinut kuvitella? kysyi Olga Stepanovna kyyneltyneet silmänsä luotuina häneen. — Sanokaa, mitä? Oletteko te hakenut minua? Kysyittekö te Sila Sampsonovitshilta, kun hän kävi teiltä noutamassa papereitani, kysyittekö te silloin häneltä, missä minä oleksin, miten minun laitani oli? Te lähetitte palvelijaa myöten ulos paperit sekä samalla rahoja, jotka majuri — Jumalan kiitos, hän oli käsittänyt asian minun sijassani — polki rikki jaloillaan eteisessänne. Ja kuitenkin oli hän silloin ulkona kerjäämässä apua meille. Niin, ette te ollut utelias tietämään mihin minä olin joutunut. Olisinpa joutunut vaikka vielä pahemmalle tielle kuin avantoon, mitä se teihin koski?… Ensi aikoina tahtoi majuri säästää minua, mutta sitten kyselin häneltä tarkoin kaikki. Silloin teillä jo oli toinen nainen luonanne. Kaiketi seisoi hän oven takana ja nauroi, nauroi ehkä minulle.

— Ei, hän oli luonani vain käymässä eikä tiennyt mitään teistä…

— Sehän oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se enää koski minuun kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin on minusta yhtäkaikki, aivan yhtäkaikki. Ja vaikkapa hän olisi nauranutkin, kun te minut esititte hänelle naurettavassa muodossa… Mitä sitten? Se elämä on minusta jo kaukana… Malttakaas… mitä minä vielä aioin sanoa… niin, te kutsutte tätä kurjaksi pesäksi ja kaikkea, mitä täällä on, kauhistavaksi. Mutta tietäkää te myös, että minä vasta täällä olen tullut tuntemaan onnen, olen tottunut olemaan ylpeä itsestäni ja pitämään elämääni tarpeellisena ja kallisarvoisena näille hyljätyille lapsi paroille. Jos maailmassa missään tehdään suuria, niin juuri tässä… Mutta mitä hyötyä siitä on, että puhun tällä tavalla! Ettehän te sitä kumminkaan käsitä!… Ja semmoinenhan minä olin itsekin… rakastin teitä; rakastin vielä kauan. Hän vaikeni tuokion ajaksi. Sitten tahtoi hän vielä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Näytti kuin hän olisi kainostellut. Mutta kohta hän taas puhkesi puhumaan:

— Ja silloinkin, vielä silloinkin, oi Jumala, kuinka suuresti rakastin teitä! Jos te, vaikka senkin jälkeen kuin minä olin heittäytyä avantoon, olisitte tullut ja sanonut: "tule, Olja", — ja te tuolla äänellänne, joka milloin te vain tahdoitte, saattoi olla niin korvia hivelevä, olisitte antanut soinnun noille sanoille — niin olisin minä kuin lyöty koira, kuin teidän Djalmanne seurannut teitä, joskin hyvin tietäen, että jo seuraavana päivänä tulisi uudestaan heittäytyä avantoon. Oi, kuinka minä rakastin teitä! Mutta miten Djalma nyt voi? kysyi hän sitten yhtäkkiä.

— Sitä ei ole enää… sai vesikauhun…

— Se rakasti teitä… sekin… Te löitte sitä usein ratsuruoskalla. Se oli kumminkin parempi kuin lyödä sanoilla, kuten teitte minulle. Sana koskee kipeämmin. Haava joskus paranee, mutta loukkausta ei paranna millään. Kuinka minä rakastin teitä! Vuosia kului minun voimatta karkoittaa teitä ajatuksistani ja sydämestäni. Kun vaiti jäin yksin, olitte heti edessäni. Minä en pitänyt teille vihaa, en halunnut kostoa. Rukouksissani pyysin, että te saisitte olla onnellinen, että teillä kaikki hyvin menestyisi… Vieläpä rukoilin hänenkin puolestaan, että hän tuottaisi teille enemmän iloa, kuin mitä minä olin tuottanut… Tarvittiin pitkä aika, ennenkuin tulin käsittämään kuka te olette. Ja minä opin sen, mutta kuitenkin…

— Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.

— Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, — nytkin, tänä hetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne olisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä, enkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden päästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä sitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni uudistua?… Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin karkoittaa teidät muistostani… Mitä minun pitää tehdä, huudahti hän käsiänsä väännellen, — mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi, minä… olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?… Rakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!… Niin, minä rakastan, rakastan sittenkin… Minä en voi muuta, sitä riittää koko elämäni iäksi…

Hän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään, kun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi suudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli kuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä hervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet… Mutta vaikka hän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän oli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo suutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran… Tietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa… Ja monta autuasta hetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän, kädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut aavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan… Mieletön ilme kasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.

— Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.

— Malta… Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän kaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. — Malta… Mitä nyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen — —? Ei…

— Olja, rakas vaimoni… Jätä nämä kaikki… lähtekäämme pois täältä. Miten paljon onnea odottaakaan meitä… Onko mahdollista, että saattaa jäädä tänne koko elämän iäksi… tänne!…

— Ei noin, Levä…

Niin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä huimasi.

Leo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga, itsestään, toisti:

— Ei noin, Levä, niin se ei saa olla… Käsitähän toki, että minulla on täällä tehtävä, suuri tehtävä… Hyljätyt lapsiparat… Ei noin, meidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä kykene mihinkään, että olen voimaton… Minä olen kuin sokea… Olen täydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä tahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, — mene pois… Mene paikalla. Älä viivy kauemmin…

Mutta Leo ei enää kuunnellut mitä hän sanoi… Olgan vastustuskyky alkoi laimeta.

Ja yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi nostanut hänet ylös ja heittänyt pois. Ovea koputettiin.

— Kuka se on?

Oliko se todellakin Olga Stepanovnan ääni? Niin käheältä ja kummalliselta se kuului.

— Minä se olen… Sonja…

Tukien päätään kädellään astui Olga Stepanovna ovea kohden.

— Mitä sinä tahdot?

— Lupotshka pyysi, että tulisitte antamaan voita ja potatteja…

— Mitä? Mitä voita?

— Voita… päivälliseksi…

— Koht'sillään.

Ovensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin käsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.

— Olja, unhota nämä kaikki… Tule, lähdetään pois täältä…

— Odotas, näin se ei käy laatuun… Vielä silmänräpäys, ja me olisimme tehneet… me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla, meidän tulee hillitä mieltämme… Minä pyydän, rakas… matkusta heti pois, jos rahtuakaan kunnioitat minua… Älä näyttäydy enää täällä. Päätäni pyörryttää… Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna — viikon perästä… Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle… Sehän, mitä nyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan luottamusta itseeni. Levä, mene pois… nyt heti kohta!… Sinähän näet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä joka hetki…

Oli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.

Leo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän vastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille. Vieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen järjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.

— Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun… Jos se olisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa sitä itsellemme anteeksi.

Leo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti hän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.

— Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli hän.

Pitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!… Olja olisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa… Hän olisi vienyt Oljan mukanaan kotiin… Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki nuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan täydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen tuollaiseen elämään?

Olga Stepanovna oli sillä välin vaipunut vuoteelleen ja makasi nyt liikkumatta, kasvot kätkettyinä tyynyyn.

Uudestaan koputti joku hänen oveaan. Vaivalla kohotti Olga päätään.

— Käy sisään!

Suurisilmäinen Lupotshka tuli nyt itse kyökistä.

— Mitä sinä tahdot?

Olga Stepanovna oli jo unhottanut, että häntä aikaisemmin oli käyty hakemassa.

— Lihaa myöskin… Olisi jo aika ruveta paistamaan.

— Niin, tosiaankin!

Hän nousi ylös. Harmaja päivä valosti ikkunasta huoneeseen. Lapsenääniä kuului alhaalta. Tänä hetkenä tuntuivat ne hänestä vastenmielisiltä. Hän oli kyllästynyt niihin. Ne kajahtivat kuin vasaran iskut hänen kipeässä päässään. Jokapäiväinen elämä alkoi taasen.

— Minä panin puuron hellauuniin.

— Minkä puuron, Lupotshka?

— Hirssiryynipuuron. Tänäänhän on hirssipuuroa. — "Hirssi, mitä lajia se on? mietti Olga Stepanovna ikään kuin puoleksi tajutonna. — Ja miksi he kaikki tulevat minun luokseni? Eikö edes tänäkään päivänä voida tulla minutta toimeen?"

— Tiistaisin on meillä aina hirssipuuroa, selitti täysin oikein toimenpitävä Lupotshka, — ja keskiviikkoina tattaria…

— Niin, oikein.

"Eihän hän ole rikkonut mitään", ajatteli Olga Stepanovna katsellen Lupotshkan aina niin hämmästyneihin silmiin.

— Niin on kuin sanot… Kiitos, Lupotshka! Minulla kivistää vähän päätä.

Alhaalla oli taas uusi puuha edessä.

Senjka oli alkanut tappelun Osjkan kanssa ja iskenyt kyntensä niin lujalle tämän vanukkeiseen tukkaan, että tuskin olisi saanut heidät eroamaan roikkaamalla sangollisen vettä heidän niskaansa.

— Herra Jumala, mitä te teette minulle! huudahti Olga Stepanovna itkien. Minä lähden pois luotanne, minä en kestä kauemmin tätä.

Lapset vaikenivat kerrassa, vetäytyivät kuka mihinkin nurkkaan ja pälysivät sieltä arasti häneen, kuten hätyytetyt metsäeläimen pojat.

Ei häntä koskaan oltu tuollaisena nähty, vaikka paljon pahempiakin tappeluja oli sattunut heidän kesken.

Hiljaisuus vallitsi yltympärillä, kuten sinä päivänä, jolloin Jeroshka vilkuttaja kuoli.

Olga Stepanovna huomasi sen ja se koski häneen vielä kipeämmin.

— Mikä teidät nyt teki niin hiljaisiksi? Välisti tappelette, välisti taas istua jörötätte kuin pölkyt… Leikkikää, rakkaat lapset!…

Mutta lapset katselivat häneen vielä epäluuloisemmin.

— Kuulkaas veikot, kuiskasi Osjka tovereilleen, — tänään me ihan varmaan saamme vitsaa.

— Oho, eipäs, vastasi Senjka, joka vastikään oli ollut hänen vihamiehenään, — ei täällä vitsaa anneta.

— Mutta annetaan, sen saat nähdä… Kun majuri tulee kotiin, niin hän kyllä taittaa koivuvitsat.

— Ei täällä ole mistä niitä taittaakaan.

— Kyllä hän löytää… Helppoa on aina saada vitsan hankituksi.