XXX.

Minä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä suruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni, mitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä tulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin vähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä parhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen viikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan pienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin taas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut tapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet siihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla, silitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon Olga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa, piiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat keskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat häneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän, ja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa oli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin kertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten luottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka Lupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä enemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan huoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga Stepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä häntä silmillään. "Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni", sanoi Olga Stepanovna.

Muuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun lapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla silmänsä tavallista enemmän auki.

— Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.

— Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.

— Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän kyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se on vissi se!

"Veitikaksi" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden, etteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen määrättyä kellonlyöntiä.

— Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.

— Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna muillekaan.

Siinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se oli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät häntä silmällä, mutta turhaan.

— Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.

Ennen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla antaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina kaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli hän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään. — Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo Aleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä, koska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä hetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy näkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin usein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli hänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan vivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi siitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri silloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian selvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä syyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani Olga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten rikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan silmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili ajatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten lapsenvaatteitten kanssa.

Lupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.

— Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.

— En mitään… Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa puut suoraan pihalta kyökkiin.

— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.

— Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko seljälleen.

— No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.

— Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä… Kaapissa on vielä niitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.

Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään, hän meni tytön luo ja suuteli häntä.

— Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa, ikäänkuin itsekseen. — Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.

— Minä luulin, että se oli hän… Minä hänelle jo sanoin siitä tänä päivänä.

— Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.

— Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen lemmikki.

Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut kysymykseen.

Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga Stepanovnalle.

— Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka, luoden auki uniset silmänsä.

Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.

— Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?

Lupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi istualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi kynttilä — näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla. Lupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse oli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.

— Miksi sinä et makaa?

Lupotshka ei heti kohta vastannut.

— Oletko sairas?

— En, kyllä minä voin hyvin.

Hän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.

— Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?

— Ilman teitä, mitä se on?

— No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.

— Tuon vieraan sedänkö luo?

— Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.

— Hänen, joka kävi täällä… Silloin, kun te sitten itkitte…

— Ei… Vaan jos muuten matkustaisin pois.

— Tykkänäänkö pois?

— Niin tietysti… Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!

Lupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.

— Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan, äänessä epäilyttävän iloinen sointu.

— Tiedän minä.

— No, niin sanopas!

— Tietäähän tuon… Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla…

Ja Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.

Olga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin jäykistyneenä tilallaan.

Lupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään, kuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki ristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen istumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.