XIII.

— Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy avannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä jään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä ajattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin molskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin päälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon "jonkin" helmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö! Hän kirkuu: "päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!" Mutta minä muistutan: "entä Jumala?" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa hän: "Ei Jumalata olekaan!" No, minä huomaan, että nainen on ihan kauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän kovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: "Hän on nouseva ylös." Ja juuri kun pääsen sanoihin: "ja on voittanut perkeleen vallan", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette, semmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä jälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta puhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten yhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä ihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia niitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee kyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka kulkee kauempana… Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla — mitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan, tahi päistikkaa veteen… Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti harkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää… Sillä välin kuin itkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella…

"Mitä suurimmalla ankaruudella", katsahdinpa silloin juuri majuria silmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan päilyi!… Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen keskeltä.

— Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan: kuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö sinulle ole opetettu uskontoa?

Ja hän vastaa:

— Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.

— Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos muistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia itsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien kerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän puolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus olisi niin kova.

— Mitäs minä voin muutakaan tehdä — hän vastaa — kun olen hyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi kuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua tarvinneet!

— Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän kaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla varma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan sikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?

— On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita roistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun, mutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä naissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin, kuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet tuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja, jotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä, että maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä alalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan alikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti ja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit ovat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi ymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri Makedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun luullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai puuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä nainen tahansa. — Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän leijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa… Ja ellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa — niin heti oli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse jaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi… "Sä olet sieluni, sä kaikki olet mulle", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo toisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon kyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!…

Sitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon… oli samaten joutunut tuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia, ei tyyssijaa minkäänlaista… Minä otin hänet majaani ja sanoin:

— Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse. Jumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät suoraa tietä minun luokseni.

Silloin tuli hän katumapäälle ja lausui:

— Minä sen tein surusta.

— Minun luonani — pitkitin — on teille varattuna tehtävä, pyhä tehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te olette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten lähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla — te unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia, mutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.

Ja niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon, koitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina, vaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja puuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä tavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan tiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.

— Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.

— Kuka? Olga Stepanovna?

Majurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen päälaelleenkin.

— Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän vasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista ajatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse avantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa päässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin oikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi sen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi pyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle syntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit olla… Syy on kokonaan miehen, — nainen sitävastoin on kuin lammas. Ken vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan — se seuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin… Ja siten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa poikiaan.

— Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!

— Kuinka niin?

— No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin — kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia kodinsuojaa ja kasvatusta!

— Mitäs ihmeellistä siinä on?

— Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi ryhtyä…

— Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin tuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja sitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä… Tee niinkuin sovistuu — — suoraan niinkuin sydämesi käskee… Siinä se on koko asian ydin.

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti, sydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni kauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen. Oikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun kanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin ilmi-elävänä hänen mielessään… Mitä silloin sattui kielelleni herahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy hän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu lähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa naudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan. Ja semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin ja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä puolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea — yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte johonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon halki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne ja sitten — suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea, älkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos ihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa olisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää rynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.