XVIII.

Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat, ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin, itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta. Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga Stepanovnaan:

— Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,

Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona. Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen sineen.

— Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.

— Miksi niin sanot, kiltti poikani?

— Muuten vaan… minä tiedän sen… Katsokaas tätä!

Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.

Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella häntä kysymyksillä.

— Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?

Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli liian vakava.

— En… mitään… Minä näen… Siellä… on niin puhdasta…

— Mikä on puhdasta?

— Lintuja… lentää… Mutta meillä… ei ole siipiä… Ei ole… karhullakaan… siipiä.

Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.

— Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga Stepanovna. — Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"

— Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu niin kuumalle.

"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset… Minä olen nyt niin kevyt… Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.

Toisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös sängystä.

— Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?

— Kuorimaan potattia.

— Mitä sinä puhut?

— Lupotshka ei ehdi yksin… Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja potattia.

— Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä, niin saat kuoria potattia…

— Kun tulee päivä… mietti hän. — Entä vuohi?

— Mitä sinä siitä?

— Missä vuohi on?

— Tuolla ikkunalla…

— Katso ettei se saa puskea…

— Ketä se puskee?

— Jeroshkaa.

— Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?

— Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.

Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.

— Katsos karhua… liekuttelee päätään.

— No, miksi se niin tekee?

— Hakee… metsämarjoja… Tahtoo syödä… Anna karhulle vähän potatteja…

Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen huulillaan hymy — ensi kertaa koko tuona aikana — kummallinen hymy… Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.

— Se on vettä, kuiskasi hän, — vettä… Keinuu niin hiljaa, hiljaa kuin kätkyt…

Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.

— Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?

— Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa liikkeistä. — Minä uin…

Ja hän ui todellakin pois.

Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan, käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.

Tulin taas seuraavana aamuna.

Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle. Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi irvistänyt jollekin.

Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga Stepanovnalle:

— Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee meidän puolestamme!