XXXIII.

Joitakuita vuosia kului.

Minä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla eteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin persialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle ja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa ja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri Bobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä. Tosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä, mutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan onnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä enää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh, ja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut, sittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää huolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää turvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta hänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota mitään, miten tarkkaan sinne katsookin.

Käyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi ikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen ulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon sekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän tuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi, heittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen lähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi silmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti niin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle rantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella puolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita, joiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta paahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni kotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan näköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien suunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota tylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua ja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin rintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä tutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.

— Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain kaksituhatta frangia.

— Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta… Kaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun rahoihini käsiksi… Vierasta tietysti ei ole sääli…

Silmäsin tarkemmin puhelevia.

Epäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä, kiiltävänä, loistavana — etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken saamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan autuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa käsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli inhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla siinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt että olin nähnyt häntä edellisenä päivänä "Promenade des Anglaisella" Nizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä hänessä oli heti pistänyt silmääni tuo "rauhattomasti ystävällinen katse" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä pöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia, jommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa oli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä "chenapans"… Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain elähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.

— Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon, jotta saisin viedä sinut pois täältä.

Leo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja haukotti.

— Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama vaikka heti matkustamme Pariisiin.

— Ei, kotiin, kotiin… Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento. Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!… Paksu, kierojalkainen, äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!

— Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh kiihkoisasti.

— Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11…

— Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.

— Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!…

— Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.

Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.

Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse epuutuksellaan saattanut tähän häpeään… Kuinka kaunis ja rakastettava hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!… Minä päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.

Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen osaa peliin… Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.

Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.

Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.

— Te olette vanhentunut! lausui hän.

— Ettepä tekään ole nuorentunut… Mutta mitäs tuo merkitsee kun viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?

Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.

— Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä… Eau d'Espagnea.

— Ja "hanhenkoipia". silmien luona… Ai-aiai! Kyllä te olette elostellut!

— Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi muistunut hänen mieleensä, — kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti! Hän teki hyvin ajaessaan minut pihalle.

— Kuka hän?

— Olga… Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi mainiosti, mainiosti!…

— Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.

— Siksi että… Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti… suuresti. Hän on tavallaan sankaritar… Mutta, kuten ymmärrätte… meikäläisen seurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva mies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut sanoa. —

En antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:

— Oletteko vielä poikamies?

Oli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.

— En… Minä, minä nain sen jälkeen… Oletteko kuullut Moskovassa, nimen ——?

Ja hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.

— Kyllä, olen minä kuullut sen.

— No niin, minä nain hänen tyttärensä… ja olen nyt hyvin onnellinen.

Täytyy miehelle tehdä oikeutta — hän loi maahan silmänsä lausuessaan tuon.

— Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot hyvin harvinaisia.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön, helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen, ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!… Missä ovat tämän ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin, häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä mielialaa" muka. — Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa — häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"

"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, — kyllä minä pidän huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."

— Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.

— Kuka?

— Rouvanne.

— Jaa… Ei… se nyt on niin, tehän tiedätte… sehän on aivan tarpeetonta. Hän on ihastuttava… hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän — kasvatus… très distinguée… Hän on kasvanut semmoisessa seurapiirissä…

— No niin, tietysti on hän kauniskin… Miehet ovat aina huonoja arvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren nuori… erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta? Ja te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani? Totta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti ja taputin häntä polvelle.

Hän katsahti minuun epäluuloisesti.

— Tietysti… tietysti… Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön näkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa… Pelaatteko Monte Carlossa?

— Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä pays des enchantements'issä.

— Vetääkö enemmän voitoksi vaiko tappioksi? jatkoi hän kääntääkseen puheen muille aloille, mutta minä en päästänyt häntä kynsistäni.

— Niin, ymmärrän… Miehet ovat luonnollisesti aina piittaamattomia vaimoistaan… Olen vakuutettu, että teidän rouvanne on kaunotar ja tietysti parempi, säyseämpi ja sympaatisempi kuin Olga Stepanovna. Muutenhan te ette olisi mennyt naimisiin. Kun tuntee sellaisen kelpo naisen, niin tekee mieli verrata kaikkia muita häneen. Eikö niin? Aivan varmaan on rouvanne viehättävä nainen… Kadehdin onneanne! Ja varmaan on hän itse ruumistunut yksinkertaisuus! Ja entäs kun tähän vielä yhtyy hieno käytöstapa!… Minä olen tavannut täällä niin paljon tuollaisia maalattuja heittiöitä, kulmakarvat mustatut ja posket punatut, että se olisi minulle oikein kuin toivottua lepoa, jos saisin yhtyä todella kunnon venäläiseen naiseen. Toivoakseni teette minulle sen kunnian, että esitätte minut puolisollenne, vai kuinka?

Hänelle tuli yhtäkkiä tavaton kiire, ja hän sieppasi nenäliinansa ja niisti nenänsä siihen.

— Kyllä, kyllä, välttämättömästi… Minä olen varsin mielissäni. Hänkin on oleva iloinen. Mutta asia on se, että me matkustamme huomenna pois.

— Mihinkä?

— Pietariin. Hän olisi kyllä tahtonut vielä viipyä täällä, mutta minä vaadin lähdettäväksi matkalle. Ei jouda enää mitenkään jäämään, niin monet tehtävät odottavat kotona!… Minä olen jo antanut palvelijalle käskyn sääliä kokoon tavaramme. Alkaa jo maistua puulle tämä joutilaana vetelehtiminen ulkomaalla.

Juna läheni Beaulieutä.

Hän kiiruhti ulos vaunusta pyyhkien hikeä otsaltaan, eipä muistanut kättänikään puristaa jäähyvästiksi.

Hänen rouvansa tuli häntä vastaan hyvin vihaisena näöltään.

Minä nojausin ikkunasta ulos ja huusin hänelle:

— Leo Aleksandrovitsh, ette saa unhottaa, että olette luvannut esittää minulle rouvanne!… Ellei ennen niin Pietarissa… Olkaa huoleti, en minä kerro hänelle mitään… Miekkonen, kai te taas vedätte häntä nenästä, hiljainen ja hyväluontoinen kun hän on!

Lintupari hänen rouvansa hatussa sattui menemään vinoon.

Hän iski mieheensä uhkaavan silmäyksen. Junamme lähti liikkeelle ja vieri juhlallisesti heidän ohitsensa.

Rouvan vihan-vääristämät kasvot ja herran ilmeinen neuvottomuus ja hämillisyys tekivät minulle ymmärrettäväksi, että yksi noita tavanmukaisia perheonnen näytelmiä nyt heidän välillään alkaisi. Junan edettyä hyvän matkaa nyökkäsin vielä viimeisen kerran hänelle jäähyvästiksi päätäni ja lähetin hänelle lentomuiskun.

Voi, sinua Olga Stepanovna parka! Ja tuo on sinun jumalasi, johon sinä koko elämäsi aikana olet uskonut. Ja tälle raukkamaiselle statistille "meikäläisen seurapiirin" tavanomaisessa seuranäytelmässä annoit sinä kaiken rakkautesi, kaiken hellyytesi, sielusi sekä ruumiisi, — kaikki mitä sinulla oli omaa! Voi, sinua Olga Stepanovna parkaa!