XIX.

Tavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.

Siellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta ja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä. Lupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti häntä kasvoihin.

— No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.

Hän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas Jeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.

— Hyvä Jumala… on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?

Keittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.

— Onko sinun ikävä Jeroshkaa?

— Hänen on nyt niin hyvä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla — lisäsi hän osottaen hoikalla sormellaan kattoon. — Hän leikkii siellä enkelien parissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä… etteivät saa olla vallattomia… eikä meluta…

Toiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin ikään topakasti Jeroshkaan.

Punaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa toisille:

— Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin ja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.

Grishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin arkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin kananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.

— Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin… — Mutta, ei tee mitään… Enemmän on hänellä tilaa.

Yöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni hän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan seisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan silmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.

— Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille seisomaan.;

— Minä tulin… tulin…

— Kyllä näen, että sinä olet tullut… mutta mitä varten sinä olet tullut?

— Ilman vaan, — hän vilkuttaa.

— Vilkuttaa?

— Niin, hän vilkuttaa… Kas, kas nyt… taaskin hän vilkutti.

Pyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta laimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla tavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt silmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet lähtemään makuulle.

— Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä toisille lapsille.

Ja heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta — vilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle, kun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun lapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi Lupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan sylissä.

— Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?

— Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan… minä en tahdo…

— Ei sille nyt mahda mitään.

— Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on niin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala häntä.

Sila Sampsonovitsh oli kovasti murheissaan.

Saman päivän iltana kävi majuri sattumalta eräitten tuttavainsa luona. Siellä naukkasi hän kolme ryyppyä perätysten, mikä hänelle muuten aniharvoin tapahtui; sen jälkeen katsahti hän vertyneillä silmillään kaikkiin läsnäolijoihin ja huudahti: "minulta kuoli Jeroshka", ja ratkesi itkuun.

Turvakodissa punaverinen Serjosha kuvaili seuraavana päivänä, miten "vilkuttajan" hautajaiset olivat tapahtuneet, ja Lupotshka vakuutti pyhästi, että Jeroshka viimeisen kerran oli iskenyt hänelle silmää juuri ennen, kuin kansi naulattiin kiinni arkkuun.

Kohta tämän jälkeen muisti Olga Stepanovna karhun ja vuohen, jotka Jeroshka oli saanut tohtorilta. Hän ei löytänyt niitä.

Kysyttiin lapsilta, eivätkö he olleet näitä leikkikaluja nähneet.

— Minä annoin ne pois, vastasi Lupotshka astuen esiin.

— Miten? Kelle?

— Jeroshkalle. Kun hän yöllä makasi arkussa, niin minä annoin hänelle ne.

— Kuinka se tapahtui?

— Nehän eivät olleet meidän, vaan hänen. Minä pistin ne hänen päänpohjiinsa…

Niin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.