XXVII.

Kaikki entinen oli jo haihtunut sielusta! Ei, vielä kyti kipuna tuhkassa, muuten ei Olga olisi katsonut häneen tuolla tavalla hänen kääntyessään ikkunaan päin. Tuota entistä hellyyttä se ei arvatenkaan ollut, vaan jotakin muuta, mikä sentään tuntui tavallista osanottoa lämpimämmältä. — Tiettävästi oli hänkin saanut kärsiä, ajatteli Olga Stepanovna, — näkyihän hänellä valkeita hiuskarvoja ohimoissa… Rypyt uurtivat otsaa. Kovakouraisesti oli häntäkin elämä pidellyt. Eikähän kasvojen ilmekään hänellä ollut sama. Entisestä itseluottamuksesta ei näkynyt enää merkkiäkään. Jopa saattoi Olga Stepanovna huomata hänessä jonkinlaista nöyryyttäkin. Ja yht'äkkiä tuli Olga Stepanovnan häntä niin sanomattomasti surku, että hän ikään kuin vieraan, hänen ulkopuolellaan vaikuttavan voiman pakosta läheni Leo Aleksandrovitshiä. Hän astui Leon luo eikä saattanut olla panematta kättään hänen olkapäälleen. Leo säpsähti. Kuinka hyvin hän muisti tuon Olgan liikkeen! Niin oli hän aina tehnyt, milloin oli nähnyt Leon olevan alla päin, pahoilla mielin. Tuo lämmittävä tunne valtasi Leon ihan kokonaan, eikä hän eikä liioin Olgakaan sittemmin kyennyt tekemään itselleen selväksi, kuinka ja miten Leo oli tullut heittäyneeksi hänen jalkainsa juureen; hänen koko ruumiinsa vapisi ankaroista nyyhkytyksistä, jotka odottamatta olivat kohonneet hänen kurkkuunsa. Olga taasen seisoi, silmät hämärtyvinä menneitten päivien kalliista vaikutteista, liikkumatta paikallaan, kuiskaten hiljaisin äänin hänelle jotakin, mistä Leo otti korvaansa muutamia ystävällisiä sanoja, joista hän jo aikaa sitten oli vieraantunut… Mutta yhtä äkillisesti kuin kohtaus oli alkanut, yhtä pikaisen lopunkin se sai. Ensin malttoi mielensä Olga Stepanovna. Hänen oli ikään kuin häpeä jotakin. Vaivalla kiskoutui hän irti, lähti huoneesta ja viipyi hetkisen oven ulkopuolella, silmäillen leikkiviä lapsia alhaalla, jolloin hän varoitellen heille huusikin:

— Hiljaa, hiljaa, lapset! Mitä kauheaa elämää te siellä pidätte? Eikö teitä käy hetkeksikään jättäminen yksin?

Ja saatuaan vihdoinkin hillityksi mielensä, palasi hän levollisena takasin.

Leo Aleksandrovitsh seisoi ja katseli tylsästi ulos ikkunasta, nojaten polttavaa otsaansa ruutua vasten.

— Leo Aleksandrovitsh, tämä ei saa enää uudistua! Kuuletteko?

— Kohta, minä hetipaikalla…

Hänen olkapäänsä värähtelivät vieläkin. Hänen oli paljon vaikeampi hillitä mieltään kuin Olgan.

— Hetipaikalla, minä vain silmänräpäyksen vielä…

Kun hän sitten kääntyi Olga Stepanovnaan päin, olivat hänen kasvonsa täynnä joitakin punaisia pilkkuja. Hänen turvonneet silmäluomensa olivat silloin jostakin syystä erittäin painuneet Olga Stepanovnan mieleen. Kun tämä jäljestä päin kertoi mitä oli tapahtunut, puhui hän aina tuosta seikasta tavalla semmoisella, että kaikki huomasivat miten se hänen sydäntänsä kirvelsi. Muuten tunnusti hän itsekin, että hänen rintaansa vihloi joka kerran, kun hän Leoa muisteli noin surkeana ja masennettuna.

— No, Leo Aleksandrovitsh, sanokaa nyt mikä se oli, joka saattoi teidät tänne. Minä en uskonut, että me enää kohtaisimme toisiamme elämässä. Tiet ovat monet… Me erkanimme eri suuntiin. Tuskin olisimme enää voineet nähdä toisiamme.

— Minä… minä olen nyt vasta… eikä edes nytkään, vaan jo muutamia kuukausia takaperin… tullut huomaamaan että te… että minä… Odottakaa hiukan, näin se ei mene… vielä hetkinen…

Olga Stepanovna kaatoi hänelle lasin vettä, ja Leon vastaanottaessa lasin vapisi hänen kätensä niin, että vesi läiskyi yli reunojen. Vaivalla joi hän siitä muutamia siemauksia.

— Minä olen huomannut mikä te minulle olette. Teissä asuu koko elämäni, koko onneni. Ilman teitä on kaikki pimeää, minä en voi elää ilman teitä. Minä kadotan järkeni. Joko tulen hulluksi, tai lopetan päiväni. Minä en voi kestää kauemmin tätä. Minä olen saanut kärsiä paljo enkä jaksa… ei, minä en jaksa enempää!… Miksikä jätitte minut silloin?

Mitenkä uskalsi hän muistuttaa tätä!… Oli kuin jokin olisi nostanut Olga Stepanovnan ja tyrehtynyt hänelle kurkkuun, niin että hän oli vähällä tukehtua, tahtoessaan vastata Leolle. Eikä hän mitään saanut sanotuksi — käheä äännähdys vain pääsi häneltä, mutta sitäkään ei Leo kuullut.

— Miksikä tottelitte minua silloin ja matkustitte pois? Kuinka saatoitte niin tehdä? Minä olin mielipuoli, heittiö, kummin vain tahdotte, mutta teidän olisi kumminkin pitänyt… niin, olisi pitänyt jäädä paikallenne! Ja me olisimme nyt olleet onnelliset. Oih niin, minä olin joko heittiö tahi narri… En tiedä itsekään.

— Tahi samalla kumpikin! lisäsi Olga kovasti. — Älkää koettako puolustaa itseänne, Leo Aleksandrovitsh, minulla on teidän kirjeenne tallella.

— Minä en tahdokaan puolustautua. Tälläkö tavalla koetetaan itseään puolustaa? Minä en edes ajattelekaan sitä. Olisin valmis antamaan henkeni. Käskekää minun kuolla — ja minä kuolen! Ymmärsinkö minä silloin mitään? Olkoonpa että minä olin heittiö, kunnoton ihminen, teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä luotani. Te olette ymmärtäväisempi, rehellisempi, parempi kuin minä… Niin… Teidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo on ohimenevää… Mitä tämä elämäni nyt kumminkaan on ilman teitä… kun minä rakastan… käsitähän toki minua… rakastan yksin sinua ja olen tullut tietämään, että tämä tunne on ainoa harras ja voimallinen, minkä milloinkaan olen kokenut… Uskotko kun sanon, etten ole tiennyt unesta enkä rauhasta. Koko päivän on ajatukseni teidän luonanne… sinun luonasi… ja koko yön samaten… Jos ummistan silmäni, olet sinä minun edessäni, jos luon ne auki, olet taaskin siinä. Jokainen ajatukseni… Rakas, kallis!…

Oli kuin jokin olisi työntänyt häntä Olgan luo; tämä ei tiennyt aavistaakaan, ennen kuin Leo väkevillä käsivarsillaan puristi hänet rintaansa vasten. Töin tuskin onnistui Olgan riistää itsensä irti.

— Rakas, rakas!…

— Sitä älkää tehkö, tahi menen minä pois!… Ulkonaisesti oli Olga Stepanovna täydellisesti tyyntynyt, mutta sydän poukutti edelleen hänen rinnassaan, niinkuin säikähtynyt lintu räpisteleiksen häkissään.

— Leo Aleksandrovitsh, minä pyydän, älkööt tämmöiset purkaukset enää uudistuko! Kuuletteko?

— Niin, niin, minä kuulen… mutta suokaa anteeksi, minä en voi…

— Menneisyys on takanamme, sinne emme koskaan enää tule.

— Päinvastoin, päinvastoin… Unhottakaa kaikki, unhottakaa ikipäiviksi… Naiset osaavat antaa anteeksi ja unhottaa — unhottakaa tekin. Älkää ajatelko menneisyyttä. Saatammehan me vieläkin ehkä tulla onnellisiksi. Koko elämä on edessämme. Määrätkää minulle minkä koetuksen tahdotte, minä olen valmis kaikkeen. Lähtekäämme vain pois täältä… lähtekäämme yhdessä… Rientäkäämme pois tästä likaisesta, kurjasta pesästä. Kuinka kummalla te, te ette käsitä tätä tilanne kauhistavaisuutta. Tulkaa, Olja, lähtekäämme täältä. Luonnollisesti ei niinkuin ennen, ei, vaan vaimona, ymmärrättehän — vaimona ja sillä ehdolla, ettemme koskaan, koskaan enää…

Hänen äänensä tyrehtyi uudelleen. Olga Stepanovna taas ei ainoastaan näyttänyt toisellaiselta kuin ennen, vaan nyt hän sitä todellisuudessa olikin. Aivan kalpeana istahti hän hiljaa tuolille. Leo odotti häneltä vastausta. Nähtävästi ei Olga Stepanovna tahtonut ilmaista niitä ajatuksia, jotka tällä hetkellä täyttivät hänen mielensä, mutta ne kasvoivat lopulta liian voimakkaiksi. Hän alkoi yhtäkkiä puhua nopeasti ja hämmentyneesti ja viehättyi yhä enemmän siitä mielenliikutuksesta, joka oli vallannut hänet. Alussa puhui hän hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin, voimakkaammin ja jyrkemmin. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa, silmissä leimahti outo liekki, puoliksi vihaa uhkuen. Sääli, jota hän äsken oli tuntenut, oli nyt haihtunut. Tänä silmänräpäyksenä vihasi hän Leoa. Tämän surkea, masentunut ulkomuoto häntä vain kiukustutti ja enensi hänen nurjamielisyyttään Leoa kohtaan. —