XX.

Elämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa. Kyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään riehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu jo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät rantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon pohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin tahtoisi se sanoa: "älä usko aaltojen vihaa". —

Jeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen Lupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka kerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa, lisäsi hän kuiskaten: "hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että hänen olisi hauskempi!" —

Hyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa, jotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen maailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa nimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi uutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen kenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja toiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin ja huusi jo kaukaa: "pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut kisällikseen!"

Mutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa korkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia, lisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:

— Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.

Turvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo "viisitoista hopearuplaa" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään, että se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että Grishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi kuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen ja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota pikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä kummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli lahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka näytteli hyvin ylpeänä kelloa "pienille veikoille". Nämä olivat ylen kärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka pani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.

— Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä — hän sanoi.

Poika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh palasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän yksinkertaisesti:

— Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä olevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.

— Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes "kiitostakaan". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos tässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän ollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti kumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.

Senjkakin kadehti Grishkaa:

— Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.

— Kuinka niin?

— Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän talollamme, on sinusta apua.

— Sen sijaan tulee sinusta upseeri… sapeli kupeella… Sinulle tekevät poliisitkin kunniaa… Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.

— Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea vielä viisi vuotta.

— Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä sotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko maailmassa?

— Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!

— No mutta, jos esimerkiksi saisit rautapollikalla nenääsi.

— Rautapollikalla?

— Niin, pommin.

— Sitä nyt kaikista vähimmin maksaisi säikähtyä.

— Sinut ammuttaisiin kuoliaaksi… Ei veli Senjka, paljon parempi on veistellä puuta, olla nikkarina. Kaikilla on siitä hyötyä, ei kelläkään vahinkoa. Nikkari Smukin sanoo, että meidän ammattimme on pyhää, Joosefkin oli puuseppä.

Jotkut pojista pantiin vielä sen jälkeen käsityökouluun.

Muutaman päivän perästä katosi punaposkinen Serjosha ilman että kukaan tiesi, mihin hän oli joutunut, ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin otsatukkansa sojotti ilmassa niin omituisen juhlallisesti, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei kenkään ennen ollut niissä huomannut.

— Missä olet ollut, Sergei?

— Mikäs tämä on! sanoi hän leväyttäen auki sormensa ja pani pöydälle kaksi viiden kopekan rahaa, jotka oikein höyrysivät — niin kovasti oli hän puristanut niitä pienen, hikisen nyrkkinsä sisässä.

— Mistä olet ne saanut? kysyi Olga Stepanovna levottomasti.

— Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla aikaisemmin.

— Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä olet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?

— Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä maalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin häneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: "miksei, koeta vaan; palkkaa saat sen minkä työsi ansaitsee".

— Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?

— Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa suolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä hänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin koettaa…

Pieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä "kadulle heitetyistä", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui reimoja poikia.

— Juuri niin, juuri niin, pojat — riemuitsi vanha majuri. — Olkaa te järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän kaikkiemme puolella!

— Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee voima, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä myöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. — Millaisen suurtyön olet suorittanut!… Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt — siitä ei taitaisi tulla mitään!