XXII.

Kuten kaikki tyttökoulun päättäneet nuoret neitosemme, tiesi Olga Stepanovnakin koulusta lähtiessään hyvin kaikki Nebukadnezarit, Mstislav rohkeat, Pietari erakot ja suuren joukon Ludvikeja ja taisi erehtymättä luetella kaikki Ranskan kaupungit, vieläpä erityisesti mainita ne, jotka köysitehtaittensa puolesta ovat muita merkittävämmät; samoin ikään oli hänelle tuttu sääntö, että kateettien neliöitten summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö, puhui ranskaa erittäin hyvin, osasi pianolla soittaa kaikellaisia "reveries", jopa auttavasti laulaakin. Mutta todellinen elämä oli hänelle kuin ekvatsiooni… no, sanokaammepa vaikka kolmen tuntemattoman kanssa. Tuon yksinäisen tyttöparan oli, päästessään koulusta, aivan mahdotonta sovittaa yhteen vastaista asemaansa ja Nekoa tai Fredrik Barbarossaa tai "Linnun rukousta", jonka hän niin vaikuttavasti oli lausunut päästötutkinnossa. Onneksi ei hän kumminkaan jäänyt aivan yksinomaan oikullisen kohtalon ohjattavaksi. Hänelle hankittiin kotiopettajattaren paikka erään ylhäisen miehen perheessä, jossa hänen asemansa kuitenkin sukeutui hieman kummalliseksi. Tosin häntä teititeltiin ja kutsuttiin "mademoiselleksi", mutta ensimäiselle kamarineitsyelle Athanasialle osotettiin epäilemättä suurempaa huomaavaisuutta ja arvonantoa kuin tuolle kunniamerkillä palkitulle naiskasvatuslaitoksen vangille. Alussa hän ei tätä suhdetta huomannut. Se mikä häntä ympäröi oli vielä liiaksi uutta, ja siitä päivästä saakka kuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ei hänen hämmästyksestä auennut suunsa ollut vielä ehtinyt sulkeutua. Perheessä seurusteli muudan serkku, jolla oli loistava univormu ja komeasti kierretyt viikset. Omassa piirissään pidettiin häntä erittäin järkevänä miehenä, koska hän ratkaisevina hetkinä osasi silmillensä antaa erinomaisen "syvällisen" ilmeen ja pysyä merkitsevästi ääneti. Sitäpaitsi oli hänen hymyilyssään jotakin demoonillista, ja kuunnellessaan muita tiesi hän osottaa suurta yksilöllistä etevyyttä, mikä myöskin vaikutti, että perheellä oli hänestä mitä suurimmat toiveet. Hän oli nyt ensimäinen, joka teki Olga Stepanovnalle selväksi hänen eriskummaisen asemansa. Hän ei ainoastaan selittänyt hänelle hänen tilaansa, vaan puhui siitä niin ylevällä suuttumuksella ja piti eräässä tilaisuudessa niin innokkaasti hänen puoltansa, että Olga Stepanovna ennen pitkää oppi näkemään hänessä tiesipä minkä ritarin, ehkäpä Ivanhoen tahi Rikard Leijonanmielen tahi ehkäpä molemmat samalla kertaa. Hänestä näytti, että kaikki, hän itsekin siihen luettuna, seisoivat jossakin hyvin alhaalla, ja että tämä kaikkien paladiini (vaeltava ritari) liiteli saavuttamattomassa korkeudessa, että jokainen katse, minkä hän muille tavallisille ihmisille soi, oli jo suosionosotus. Hänen sanansa tulivat Olga Stepanovnalle laiksi, ja vähinkin hänen osottamansa kohteliaisuus saattoi Olga Stepanovnan nostamaan päänsä korkealle ja tuntemaan itsensä ylpeäksi. Kesäisin, varsinkin huvilassa maalla, sattuivat he usein olemaan yhdessä. Olga Stepanovnan hoitoon uskotut lapset pääsivät toisinaan käymään sukulaisissa, ja silloin hänellä oli päiväkaudet joutoa. Tähän aikaan vaivasi Rikard Leijonanmieltä sietämätön ikävä. Hän oli menettänyt, tahi niinkuin hän toveripiirissä lausui — "lenssannut" korttipelissä ja sen tähden oli hänen pakko lyöttäytyä sukulaisten luo asumaan huvilaan. Hän olisi varmaan kokonaan menehtynyt synkkämielisyytensä ja "ma tante'n" varotusten johdosta, ellei hän olisi tiennyt nauttivansa Olga Stepanovnan sokeata ihailua. Luonnollisesti ei hän tälle maininnut mitään korttipelistä. Hänen puheistaan Olga Stepanovna tuli siihen uskoon, että hänen ritarillaan oli mielessään jokin erittäin syvämielinen suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän juuri oli paennut huvilan yksinäisyyteen. Rikard Leijonanmieli tapasi käydä hänen kanssaan kävelemässä siellä "Hirvisaarella" ja kuuli Olga Stepanovnan niin usein ylistelevän häntä joksikin suur'ihmiseksi, valituksi luonteeksi, että hän lopulta ei ollut ainoastaan huomaavinaan, vaan myös mielestänsä todella näki ylhäällä päänsä päällä juuri kuin salaperäisen "kohtalon sormen", joka viittasi suoraan häneen. Ja hän lausui siis Olga Stepanovnalle itsestään:

— Minä olen "kohtalon kantamoinen".

Tuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon "sormen" vaikutuksen alaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta huomaavaisuutta.

— Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen, sanoi hän ja antoi "sallimuksesta kertovan" katseensa liitää loitos etäisyyteen.

Asia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Olga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui asumaan Kotikovin "kalustettuihin huoneihin", missä hänelle oli asunnon hankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt kaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä kaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien tuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa — heidän keskinäinen suhteensa oli yhä vielä puhdas — kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja tuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin oli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen "ylpeän" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen kului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin ritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän yhtäkkiä puhkesi sanomaan: "teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni", tunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi sitten tuli — asuivat he jo yhdessä.