XIV.

Muutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.

Minä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi niin, että kun vihdoin saavuin majurin "luostariin", en tavannut häntä kotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt veronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä poikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin pidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.

— Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle yhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan toiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:

— Veikot, vieras setä tuli!

Päällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia lapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen merkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin katselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.

— Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.

— Ai, namusia!

— Lapset, lapset… kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.

On todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa ihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana — ja sydäntäsi vetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin hyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se rikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt, astuu hänen sielunsa selvästi ilmi.

— Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ——n luona pyytänyt minua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin sopineet.

— Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila Sampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.

Kuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka äsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan. Näytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa ruumiissa. "Ruoko, joka häälyy tuulessa", oli eräällä tuttavallani papilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin, mutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen siltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli hänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman, mikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin häntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet. Verta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi kammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan liiaksi ulkonevat. Kulmakarvat — mutta vaikea on sanoa oliko hänellä niitä ollenkaan. Mutta sen sijaan — kuinka ihmeen ihanat silmät! Mikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen kauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut niitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä eloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta, sydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä "première beauté" varmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan nähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään kuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet jotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen taivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti hetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän silmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat olivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat ja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini tai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä tuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen putuksen pörröistä tukkaa.

— Minä taidan viivyttää teitä?

— Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.

— Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!

— Niin.

Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.

— Kyllä on. Sila Sampsonovitsh… hänhän niitä aina… Eilen taas tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!

Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.

— Mistä sinä olet?

Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.

— Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.

— Tuoltapa vaan!

Ja hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.

— Taivaastako, vai?

— E—en…

— Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.

— Maalta.

— Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?

— Tulinpahan vaan.

— Mutta miksi?

— Otinpahan vaan ja tulin… Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta minä läksin sittenkin.

Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:

— Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee… Minua näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja tänne kanssa.

Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.

— No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, — hän jäi sinne…

— Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?

— E—en… äiti oli hyvä… ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.

— Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?

— Ruumisarkkuun juuri… ruumisarkkuun… Hän kuoli, mutta en minä kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain: "pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän minä siltä… Mutta se vain murisi minulle — mrrr — ja puri minua.

Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.

— Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.

— Kuka? Shutshkako?

— E—ei… Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut kuolla. Miksikä minä kuolisin?… Sitten minä läksin pois. Täällä on hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, — mutta ei hän lyö… Ehkä sitten, jälestä puuron…

— Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen, pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.

— No, eipähän ilmankaan!… Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei meitä lyötäisi, niin…

— Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?

— Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne löivät.

— Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna, silitellen hänen päätään.

Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun.

Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä, kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä: "Täällä on puuro niin makeata!"