VEREN POLTTO.

Seisahduin kävellessäni sen talon katvepuoleiselle seinämälle, jossa Suomen lähetystö Rio de Janeirossa sijaitsee, ja odottelin siinä talosta tulevaa seuralaistani. Samassa katveessa lepäili myöskin pieni miesjoukko, ja ennen pitkää olin miesten ulkonäöstä ja verkkaisista eleistä päässyt selville siitä, että siinä oli parvi suomalaisia siirtolaisia. Puhuttelin heitä ja sain tietää, että pari joukosta oli noussut lähetystöön passiasioitaan toimittamaan — nämä toiset odottelivat nyt heitä, koska yhdessä oli pysyttävä. Tiesin jo ennestään vähän tämän suomalaisjoukon aikeista ja hankkeista. He olivat äsken tulleet suomalaisesta siirtokunnasta Penedosta, jossa he jonkun aikaa olivat työskennelleet, mutta jossa he eivät viihtyneet taikka joka ei tyydyttänyt heidän yrittämis- ja seikkailuhaluaan. Nyt he olivat aikeissa jatkaa matkaansa omin päin yhä etelämmäs, Argentinaan, jossa toivoivat nopeammin ja paremmin löytävänsä onnen. He olivat jo ostaneet piletit Riosta Buenos Airesiin menevään laivaan ja selvittelivät nyt viimeisiä viisumimuodollisuuksia Brasilian pääkaupungissa.

Yksi joukosta, kellervätukkainen, mutta hiilisilmäinen poika — oli kai hän jo täysi mies, mutta vaikutti kovin nuorelta —, kiinnitti erityisesti huomiotani katseittensa levottomalla palolla ja hiukan hermostuneilla liikkeillään. Hänen kasvonsa olivat — päinvastoin kuin suomalaisten yleensä — kuin aukinainen kirja, josta saattoi lukea hänen mielialojensa nopeita ailahteluja, ankaraa päättäväisyyttä ja sen sekaan hiipivää epäilystä. Hän toi mieleeni tarinan eräästä siirtolaisseikkailijasta, jonka vaiheista näissä etelän maissa minulle äsken oli kerrottu, ja mielikuvituksessani rupesin, joskin varsin omin valloin, soveltamaan kuulemaani kertomusta häneen. Enkä siitä mielikuvastani sitten päässytkään irti.

Puheenaolevalle seikkalijalle, josta minulle oli kerrottu — annanpa hänelle vaikka nimen Heikki Heikura — ei elämäntaistelu kotimaassa ollut luonnistanut. Hän yritteli siellä yhtä jos toistakin, hänellä oli työkykyä ja intoa, luomisvoimaa hän tunsi suonissaan ja hän uskoi itseensä ja menestykseensä, mutta siellä kotimaassa hän ei saanut mistään kiinni. Kaikki, mihin hän tarttui, ikäänkuin mureni hänen käsissään, parhaimmankin ponnistuksensa tuloksena hän tunsi nolauksen. Hänen yrityksensä oli taas valunut hiekkaan, niin täytyi hänen aina todeta, muut, vähemmänkin lahjakkaat, porhalsivat hänen edelleen. Sanottiin, että Heikillä ei ollut kestävyyttä mihinkään vakavaan työhön, että hänen luonteensa oli liian levoton ja huikentelevainen — omaiset sanoivat häntä tuhkimukseksi ja päivittelivät, että mikähän siitä Heikistä lopultakin tulee. Nuorukaista ne arvostelut syvältä viilsivät; hän tiesi nuhteet epäoikeutetuiksi, — hän ei vain ollut päässyt työalalle, jossa hän olisi voinut tehdä lahjansa hedelmällisiksi. Hän yritti sen vuoksi yhä uutta toimialaa, puski siinä aikansa kuin härkä, kirvoitti vaikeuksia, raivasi esteitä tieltään, mutta hänen täytyi piankin taas myöntää epäonnistuneensa. Silloin hän aina hetkeksi lamaantui ja hänestä rupesi tuntumaan, ettei hän siellä pienissä kotoisissa oloissa löydäkään omaa työalaansa, jossa menestyisi. Kaikki on niin ahdasta ja pikkumaista, — jospa hän vain löytäisikin tukipisteen, mistä ponnistaa, tämän ahtaan pikkumaan ulkopuolelta, kyllä hän silloin näyttäisi!

Heikissä rupesi näin heräämään kaipuu pois kotimaansa ilmattomista aloista, hänessä syntyi halu lähteä lentämään kauas, koettamaan siipiään suuremmassa maailmassa, missä saisi yksin ponnistaa eikä joka askeleella olisi äidin tai sedän arvosteleva ääni nuhtelemassa ja herpaisemassa. Se kaipuu kasvoi hänessä yhä jokaiselta epäonnistuneelta yritykseltä; se kiihtyi vähitellen poltoksi, joka häntä alati kalvoi, sitä kuumemmaksi poltoksi, kuta toivottomammalta hänestä näytti saada tuo jäytävä janonsa sammutetuksi. Ei ollut varoja, ei mitään mahdollisuuksia! Mutta se toivottomuus herpaisi yhä enemmän hänen kotoiset yrityksensä, se vei häneltä halun ja voiman uusiin yrityksiin.

Silloin, sen raskaan mielialan lumoihin vaipuneena ollessaan, Heikki kuuli — näin punoutuivat toisiinsa kuvitelmani ja kuulemani — puhuttavan Penedon äskenperustetusta suomalaisesta siirtokunnasta Brasiliassa. Kaikki hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä kohdistuivat nyt siihen, miten hän pääsisi tuohon houkuttelevaan kaukaisuuteen, pääsisi sinne uusiin oloihin aloittamaan elämänsä alusta. Hän teki nyt työtä kovasti, säästi jokaisen ansaitsemansa markan ja kävi, joskin arkaillen, kyselemässä tietoja henkilöiltä, joilla oli tekemistä uuden siirtokuntapuuhan kanssa. Vähitellen hän rupesi puhumaan unelmastaan sedille ja tädeillekin, tutkiakseen, olisiko tällä taholla vastarinta, jota hän muuten ei aikonut totella, hyvinkin jyrkkä. Eipä ollutkaan. Omaiset, jotka olivat huolissaan Heikin tulevaisuudesta eivätkä uskoneet hänestä siellä kotona mitään tulevan, rupesivat päinvastoin kannattamaan hänen unelmiaan. — Lähteköön maailmalle, he puhuivat toisilleen, yritelköön nyt siellä, koetelkoon, mihin pystyy, ponnistakoon todella kerrankin omin päin, koska uskoo onnistuvansa. He avustivatkin häntä matkalle, antoivat kukin puolestaan satasen, pari, Heikin omien säästöjen lisäksi.

Niin koitti vihdoinkin se päivä, jolloin hän muutamien muiden samanhankkeisten kanssa sai nousta laivaan aloittaakseen matkansa Brasiliaan. Hän uhosi kai niihin aikoihin lujaa päättäväisyyttä ja tulevaisuususkoa, oli kuin yhtä jänterettä koko mies, hän oli terästänyt kaikki hermonsa ja virittänyt ne vahvaan työintoon, — jo se kotimaasta lähtö valoi viihdykettä hänen polttoonsa. Kaikki esteet hän nyt aikoi voittaa ja osoittaa noille kotiinjääville epäilijöille, että hän kykenee sittenkin työllään ja tarmollaan nousemaan, ehkä korkeammaskin kuin moni muu!

Onnellisesti hän oli tullut perille uuteen toimintapaikkaansa, uuden elämäntaipaleensa lähtökohtaan. Täällä hän tahtoi nyt raataa kuin muurahainen. Hän tutustui pian uusiin olosuhteisiin ja uusiin tehtäviinsä, katseli paikat ja kyseli neuvoja, näki edessä olevat vaikeudet, mutta ei niitä säikähtänyt. Hänellä oli katse kovana, mieli kireänä päättäväisyydestä ja tahdonlujuudesta.

— Tuli mikä tuli, niskat nurin kaikilta vaikeuksilta!

Työ uudessa siirtokunnassa oli maanviljelystyötä, pelto- ja puutarhatyötä, jota oli tehtävä etelän polttavan auringon alla. Siitä työstä oli siirtokunnan elettävä, siltä pohjalta oli sen yhteisesti noustava. Kovaa maanraatajan sisua siinä kysyttiin, mutta sitä oli nyt Heikillä mielestään riittämiin asti; kaikella nuorekkaalla voimallaan ja säästetyllä tarmollaan hän tahtoi iskeä ja voittaa.

Varsinaisestihan maatyö ei ollut hänen alaansa; hän oli kotimaassaan kyllä yritellyt sitäkin, mutta enemmän kuitenkin kaikenlaisia muita hommia. Maatyötä hän oli kotona, eteenpäin pyrkiessään, pitänyt liian hitaasti edistävänä; mutta nyt, kovat koulut käytyään, hän ei aikonut sitä halveksia, vaan ottaa sen vakavasti elämänsä uudeksi ponnahtimeksi. Ja itseään säästämättä hän ensi päivästä asti puski paahtavassa auringonpaisteessa Penedon punaista savimäkeä eikä aikonutkaan helteen vuoksi otettaan hellittää. Se oli raskaampaa työtä kuin kotona, auringon paahtovoima oli armoton, se pyrki raukaisemaan ja nujertamaankin raatajan siihen paikkaan, eikä käsivarsi aina käskijäänsä totellut. Mutta Heikki taisteli ankarasti uupumista vastaan, hikosi ja ponnisti, pysyäkseen toisten rinnalla — ja pysyikin. Rupeama kului, joskin hitaasti, aina lepotuntiin asti, jolloin saatiin sydänpäivän hetket maata katveessa ja koota voimia iltapäivätyöhön.

Näin menivät päivät yksitellen, meni viikkoja, meni kuukausia. Heikki puri hammasta, toivoi vähitellen tottuvansa uusiin oloihin ja raatoi hellittämättä. Mutta takoessaan yhä uudelleen tajuntaansa, että tässä on nyt kerta kaikkiaan kestettävä, tätä tietä on noustava, muuta ei enää ole, hän ei voinut olla tuntematta, että epäilys sittenkin takateitä hiipi hänen sieluunsa. Se hiipi esille kysymyksen muodossa: mitä tästä lopultakin tulee, mihin vie tämä ylivoimainen reuhtominen, jonka suoranaisia jälkiä ei näy? Hän karkoitti nuo epäilykset luvattomina luotaan, karkoitti ne yhä uudelleen ja suuttuneena. Nythän ollaan vasta työn alussa, hän vakuutti itselleen, näihin vaikeuksiinhan hän oli varustautunut, niitä unelmoinutkin, — lopussa sitten kiitos laulaa! Mutta karkoitettu epäilys hiipi yhä takaisin uusien kysymysten muodossa: miten mies tällaisella hidastuottoisella maantonginnalla voi osoittaa omaisilleen, että hänessä on kykyä ja tarmoa, miten tällaisen myyräntyön avulla pääsee nousemaan? Hän vastasi noihin kysymyksiin neuvoen itselleen malttia ja kestävyyttä, mutta nuo itsepäiset kysymykset kävivät samalla hänelle yhä tuttavallisemmiksi; hän ei aina voinut ajaa niitä luotaan ja rupesi tuntemaan veressään uutta polttoa. Se uusi kuume häntä peloitti, mutta hän ei voinut sille mitään.

Ja anna ollakaan! Pian hänelle selvisi, että hänen tovereistaan toisia vaivasi sama epäilys ja poltto.

Eräänä päivänä työmaalla, jossa heitä oli neljä, viisi miestä sitkeää savikkoa kuokkimassa, pulpahti keskustelussa tuollainen kysymys ääneensä esiin. Mitä tästä tulee, tähänkö jääkin tämä uusi elämämme? Heikki oivalsi samassa, että nuo kysymykset eivät siis olleetkaan yksinomaan hänen oman verensä polton aiheuttamia, ne kiusasivat samalla tavalla noita toisiakin, jotka hänen laillaan olivat lähteneet valtameren takaa onneaan etsimään ja aloittamaan uuden elämänsä. Se tieto kiihoitti hänen polttoaan ja synnytti taas uuden yrittämisen janon.

Kerran sydämensä toisilleen avannut miesjoukko keskusteli sitten epäilyksistään ja unelmistaan usein ja rupesi pian rakentelemaan uusia suunnitelmiakin. Onnen rattaaseen on rutommin päästävä käsiksi, siivet kaipaavat lentoa taas, pois on päästävä näistä verkkaisista muurahais-aherruksista, joihin ruumis maatuu ja sielu korventuu karreksi.

— Poisko, mutta minne? Kotimaahanko takaisin, sen ahtaisiin oloihin?

— Ei koskaan, sehän olisi häpeä ja nöyryytys! Jos sinne täytyisi palata yhtä tyhjänä kuin sieltä lähti ja olisi tuhlaajapoikina ruvettava tonkimaan kotikylän tunkioita, niin olisihan siinä selvä todistus, että muuhun ei mies kelpaa! — Ei, koettaa täytyy täällä maailmalla, mutta jossakin muussa paikassa, aloittaa taas jostakin toisesta päästä, josta menestys pikemmin lähtisi versomaan.

Veri poltteli nyt taas yhtenään Heikin suonissa, maakin tuntui jo polttavan jalkojen alla. — Salaisia neuvotteluja pidettiin yhä tiheämpään. Miehillä oli muutamien kuukausien palkka säästössä, sen avulla oli yritettävä, ainahan sillä pääsee jonkin matkaa liikkumaan. Ja sitten taas työhön käsiksi.

— Yritettävä mitä?

— Työtä jonkinlaista, mitä tahansa, mutta uudelta pohjalta?

Kuume kasvoi. Ja eräänä päivänä tuo kauan poistumistaan hautonut miesjoukko äkkiä ilmoitti siirtokunnalle lähtevänsä sieltä pois.

— Poisko täältä, minne?

— Käymme katsomassa naapurimaata, olisiko siellä työnsaantimahdollisuuksia. Taikka edellytyksiä yrittää jotakin omin päin.

— Oletteko sen kypsästi harkinneet, tuntemattomuus on edessänne?

— Harkittu on … viikon perästä lähdemme…

Vakaana, mutta päätöksessään horjumatta, pieni miesjoukko oli matkustanut Rio de Janeiroon ja heti siellä tiedustellut Argentinaan lähtevää laivaa.

Oliko heissä ja minkä verran syntynyt epäilyksiä uudesta uhkayrityksestään, sitä he eivät sanoneet, mutta lujaa päättäväisyyttä heidän kasvonsa kertoivat, kun he lähetystöntalon edustalla odottelivat sisään menneitä tovereitaan, joiden oli saatettava passiasiat reilaan. Sitten laivaan! — Arvasin parista tekemästäni kysymyksestä sekä siitä, mitä miesten hankkeesta ennakolta tiesin, että heidän päätöksensä oli järkähtämätön, enkä heitä senvuoksi paljon yrittänytkään varoittaa tai neuvoa. Heitin keskustelun varrella esille vain muutamia kysymyksiä miesten aikeista ja suunnitelmista. Toiset aikoivat painua ylämaahan Argentinan ja Paraguayn rajoille, missä ennestään asui eräitä suomalaisia siirtolaisia muokkaamainsa maapalstain viljelijöinä, toiset taas halusivat Argentinassa hakea jotakin muuta työtä ja ansiomahdollisuutta, — minkälaista, siitä heillä ei ollut aavistustakaan!

— Onhan sinne mennyt miehiä ennenkin, — selitti eräs joukosta, mennyt kaikista maista, on suomalaisiakin, ja sinne ovat jääneet. Emmeköhän mahtune sinne mekin?

— Mutta onko teillä mitään varmuutta, että olo ja työnsaanti on siellä parempaa kuin esimerkiksi täällä Brasiliassa? — Näin varovasti kyselin.

— Varmuutta ei ole tietenkään mitään — vastasivat miehet —, koettaa vain täytyy.

Huomasin, että siinä hiilisilmäisessä nuorukaisessa, jonka mielessäni oli ristinyt Heikiksi, tuo kysymykseni nosti veret poskille. Hän oli lopultakin nähtävästi kaikkea muuta kuin varma, mutta tekeytyi peräti järkähtämättömäksi. Jatkoin vielä kyselemistäni:

— Entäpä, jos siellä Argentinassa käy olo vielä vaikeammaksi kuin täällä?

— Kestettävä se on siinä tapauksessa sekin, vastasi Heikki, ikäänkuin itseäänkin rohkaisten ja suggeroiden. — Yrittää täytyy, niin kauan kuin on nuori, joskushan sitten pakostakin onnistaa.

Seikkailuveri poltteli häntä edelleen, se hänessä taas ilmeisesti voitti hiipivät epäilykset. Milloinka se veri saaneekaan tyydytyksensä? ihmettelin itsekseni. Ehkä silloin, kun lopultakin "onnistaa", — taikka ehkei silloinkaan. Mutta siihen "onnistamiseen" oli minulla, kaiken mukaan, mitä Argentinasta ja sen siirtolaisten oloista olin lukenut ja kuullut, hyvin vähän uskoa. Useimmat siellä joutuvat mierolle ja häipyvät kuulumattomiin. Virkahdin:

— Mutta jospa ei onnista sielläkään, mitäs sitten?

— Koettaa täytyy, intti vain nuorukainen. — Ja jos kaikki lopulta raukee, kaikki yritykset pettävät, silloinhan se on loppuun asti koettu!

— Se on uhkapeliä, panoksena nuori elämä, näin jo varoitin vakavissani. Mutta vastaus oli edelleen jyrkkä ja melkein poistyöntävä:

— Yksi on tämä elämä elettävänämme, ja se on jokaisen oma, hänen yksin!

— Niin on, myönsin. — Ja ehkäpä teillä onnistaakin, sitä hartaasti toivon. Muistin vain, että teillä tänne Brasiliaan tullessanne toki oli tietty paikka, minne mennä, varma osoite ainakin. Onko teillä siellä kauempana etelässä, Buenos Airesin satamaan saavuttuanne, ketään, kenen puoleen käännytte, keneltä kysytte neuvoja?

— Ei ketään, vastasi eräs joukosta vakavana, mutta horjumattomana.

— Maan kieltä ette osaa, mistä saatte siellä ensi yösijan, ensi työpaikan?

Silloin Heikki taas kävi ääneen ja kasvoi ikäänkuin entistä pidemmäksi edessäni. Hän haukkoi hetkisen ilmaa ja vastasi sitten:

— Noita kysymyksiä ja paljon muita olemme itseksemme pohtineet monet unettomat yöt ja helteiset päivät paahteisella pellolla, ne eivät ole meille uusia. Vastauksia niihin emme ole löytäneet, ne ovat meitä varoittaneet ja peloittaneet ja niiden painosta olemme päätöksemme usein hylänneetkin. Mutta vaikka näin onkin, — meidän täytyy kuitenkin päästä matkalle, ei auta säikkyä vaikeuksia! Kävelemme satamasta kaupunkiin ja kaupungista maaseudulle etsien työtä, näissä maissa voi nukkua taivasallakin ja työtä voimme tehdä millaista tahansa.

— Entäpä jos matkarahanne loppuvat, ennenkuin saatte työtä, jos tulee nälkä, ettekä saa ostetuksi leipää?

— Silloin — yksi menneen kaikki! Yrittää vain täytyy, veri polttaa, eikä sille poltolle voi mitään. Tie on takanapäin poikki, eteenpäin on painettava, muu ei neuvoksi. Joko siinä onnensa löytää taikka ei, valitsemisen varaa ei ole!

— Toivon teidän sen löytävän, toivon hartaasti, — hyvästi!

Ne miehistä, jotka olivat käyneet lähetystössä passiasioillaan, palasivat sieltä nyt ja yhtyivät tovereihinsa kadulla, ja minun odotettavani saapui myös samassa. Enemmittä jäähyväisittä, osaamatta antaa lähteville kansalaisilleni sen parempia neuvoja, erosin siinä tuosta pikaisesta kohtauksesta, mutta hiukan miettiväisenä ja vakavamielisenä.

Vakavina rupesivat katveessa odottaneet miehetkin kävelemään kaupungin sisäosiin päin. Eturivissä käveli siinä Heikuran Heikki, selkä suorana, tanakoin, kiirehtivin askelin, ikäänkuin rientäen onneaan etsimään. Hän tuntui takaapäinkin katsoen hyvin varmalta ja lujalta, päättäväisyyttä kuvastui hänen askelissaan, kun hän iski jalkansa maahan. Mutta en voinut olla muistamatta, että äsken, miehiä puhuttelemaan käydessäni. oli pieni epäilyksen punerrus noussut hänen ilmehikkäille kasvoilleen. Se oli kai poissa taas, — joka tapauksessa sen ilmeisesti yhä uudelleen voitti hänen sisässään jatkuvasti käyvä veren poltto.