HIENON LANGAN VARASSA.

Asuntomme ikkunasta olin usein katsellut sitä vaunua, joka ilmarataa myöten nousi eräälle Rio de Janeiroa ympäröiväin vuorten korkeimmalle kukkulalle. En voinut erottaa sitä ohutta teräslankaa, jota myöten se nousi syvän kuilun yläpuolelle, näkyi vain ilmassa kiipeevä vaunu — se ilmiö oli aluksi vallan vaikeatajuinen. Se kiipeili tuo vehje siellä kilometrin korkeudella maasta, nousi verkkaisesti ja tasaisesti ja saapui vihdoin huipulle. Ja laskeutui yhtä sievästi alas.

— Olisi se aika tärskähdys, jos tuo näkymätön lanka katkeaisi ja vaunu pudota roiskahtaisi maahan, virkahdin kerrankin. — Korkeus on huimaava, ei siitä jäisi märkää paikkaakaan jäljelle, ei muuta kuin vähän sälöjä ja riekaleita laakson pohjalle.

— Mutta se "lanka", teräsköysi, sepä ei katkea, vakuutettiin minulle.

— Taikka jos se irtautuisi kiinnittimistään? olettelin edelleen.

— Ei irtaudu. Köysi on kytketty ja upotettu vuoreen niin lujasti, että se kestää vaunun satakertaisen painon, ja itse köysi kestää myöskin monikymmenkertaisesti käytetyn kuormituksen, se on koetettu ja todettu. Vaunujen kannattimissa on myös moninkertaiset varalaitteet; jos yksi pettäisi, kestää toinen. Mikään tapaturmanvaara ei siis tule kysymykseen, jos lähdet siellä vuorenhuipulla käymään sen näköaloja ihailemaan.

— Lähdenpä tietenkin, en puhu pelosta. Vaarahan voi piillä autossa ja junassakin ajaessa, lentokoneesta puhumattakaan. Mutta lentokonettakin sentään voidaan ohjata, tehdä tarvittaessa hätälasku, tuolla roikutaan taivaan ja maan välillä — näkymättömän langan varassa…

— Niin, ainoa ikävyys tuolla taipaleella voisi olla se, jos sähkökoneisto, jolla sitä kuljetetaan, joutuisi epäkuntoon — siksi liike esim. kovilla ukonilmoilla keskeytetäänkin. Silloin jäädään todella roikkumaan taivaan ja maan välille — vaunun automaattiset varalaitteet pysäyttävät sen silloin heti liikkumattomaksi —, ja siinä voidaan roikkua hetki, ehkä puolituntinenkin, kunnes sähkövirta taas on saatu käyntiin.

— Omalaatuisensa lepopaikka se kieltämättä olisi varsinkin ukkosella…

— Mutta mitään hengenvaaraa ei ole silloinkaan, vika voidaan varmasti ja pian korjata.

Näin minulle vakuutettiin, mutta pientä kauhua tuntien katselin sentään senkin jälkeen alhaalta käsin usein tuota kilometrin korkeudella kelluvaa vaunua, jolla huvimatkailijat ja sunnuntainviettäjät nousivat vuorenhuipulle, siellä olevassa ravintolassa juomaan iltapäiväteetään ja ihailemaan kaupunkia ja merta. Kuvittelin, kuinka sittenkin mahdollisesti katkenneet langanpäät roikkuisivat alas rinteelle ja kuinka kuilusta haettaisiin vaunun sirpaleita ja vainajain jäännöksiä…

Mutta kun sitten itse tein tuon vuorimatkan, ei se tuntunut ollenkaan kammottavalta, pienintäkään pahantuntemusta se ei aiheuttanut. Astuttiin kadunpäästä pieneen asemahuoneeseen, ostettiin piletit ja istahdettiin kuin umpinaiseen junavaunuun odottamaan sen lähtöä. Pian se lähtikin, tasaisesti ja varmasti kuin kiskoja myöten, kiipesi viistoon ylöspäin — vanha äijä hoiti "rattia", — eikä siinä ehtinyt ilmassakulkemista huomatakaan, kun jo oltiin ensimmäisellä, matalammalla kunnaalla, mistä toinen köysirata vie syvemmän kuilun poikki vuorenhuipulle. Tupakoitiin ja tarinoitiin. Sanottiin, että toisilla tosin päätä huimaa, jos kuilun yli kulkiessaan katsovat vaunun verraten korkealla olevista ikkunoista ulos ja alas. Koettelin sitäkin ihan pahimman syvänteen kohdalla, mutta ei huimannut enempää kuin lentokoneestakaan katsellessa. Syrjästä ja syrjäisenä katsellen tuntuu moni seikka usein arveluttavalta ja peloittavaltakin, mutta kun itse menee leikkiin mukaan, on siihen kohta kotiutunut ja koko ilmiö tuntuu maailman luonnollisimmalta. Ennakkoluulot ne vain kammottavat ja jarruttavat…

Ei ole mitään sellaistakaan pikkuilkeää tunnetta, kuin alhaalta tänne ylös katsellessa. Silmä tähyilee rauhallisesti kaunista maisemaa, joka ei tunnukaan enää olevan "alapuolella", muuten vain hiukan etäämpänä.

Saavutaan vuoren huipulle, 1.200 metrin korkeuteen. Ilma on siellä raikasta ja kevyttä, tuuli liehahtelee siellä vilpoisena — tasangon ja vuorenhuipun lämpötilan erotus onkin useita asteita —, suloista on siellä viivähtää. Laaja kaupunki laajoine ympäristöineen on kuin tarjottimella siinä edessä ja sen takana siniseltä siintävä meri lainehtii kirkkaassa päivänpaisteessa. Se näköala hurmaa, mutta ei huimaa. Tämä vuori ja sinne vievä köysirata on kieltämättä aarre helteiselle, tukahduttavalle kaupungille eikä sen laella seistessä johdu mieleenkään, että sinne on ollut noustava kuilujen yli ohuen langan varassa.

Kun vuorelta laskeuduttiin alas, tuli taas puhe siitä äkkiseisahduksen mahdollisuudesta keskellä taivalta, jonka sähkölaitteiden "oikosulku" joskus voi aiheuttaa. Sellainen sattuma olisi sentään aika kiusallinen, todettiin.

— Muutamain mielestä sellainen tapaus olisi päinvastoin hyvinkin toivottava, virkkoi siihen joku seurueesta.

— Kenen mielestä, kyselimme epäillen.

— Tässä jokin vuosi sitten kuuluu eräs englantilainen matkustaja ajaneen viikkokausia yhtä mittaa tätä rataa edestakaisin ja nimenomaan, milloin oli vähänkään ukkosta ilmassa. Hän halusi näet saada sen kieltämättä voimakkaan "sensation", jonka vaunun pysähtyminen kuilun yläpuolelle aiheuttaisi, halusi nauttia siitä erikoistärähdyksestä sekä omassa hermostossaan että ympäristössään. Ajeli siis päiväkaudet edestakaisin, osti piletin yhä uudelleen, mutta ei kertaakaan hänen kohdalleen sitä pysäystä sattunut. Harmistuneena ja hermoiltaan entistä ärtyneempänä hän sen vuoksi matkusti Brasiliasta pois.

— Olipa syy ärtyä, virkkoi siihen toinen. — Mutta sellaisia sensaatsioiden metsästäjiä on. Monta vuotta sitten tapasin Tukholmassa samanlaisen englantilaisen. Hänen huvinaan oli ajella monta kertaa päivässä edestakaisin pienellä höyrylaivalla, joka kulki siksi matalan sillan alitse, että laivan saranoilla liikkuva savupiippu joka kerta oli sillä kohdalla laskettava alas — hän vaani tapausta, jolloin laivapoika muilta puuhiltaan unohtaisi kääntää piipun alas. Siitä olisi syntynyt aika rysäys, — tällaista muistamattomuutta englantilaiseni odotti ja nautti siitä jo etukäteen. Mutta hänenkään kohdalleen ei sitä sattunut, vaikka hän viipyi kaupungissa koko kesän. Vasta syksyllä, hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä, unohti poika vivuta piipun alas — siitä kerrottiin oikein sanomalehdissä. Voipa kuvitella, kuinka tätäkin englantilaista miljoonanomistajaa harmitti, kun oli lähtenyt Tukholmasta päivää liian aikaisin. Hän olisi varmaankin maksanut paljon, jos olisi saanut olla tuossa kolauksessa mukana, ja saada hermoilleen toivomansa tärähdyksen.

— Onpa hyvä, lisäsi siihen kolmas seurueestamme, — ettemme ole englantilaisia puntaruhtinaita, joilla ei ole muuta ajateltavaa, — meistäkin voisi silloin ehkä helposti tulla höynähtäviä.

— Vaikka muuten ei kylläkään olisi hulluinta olla heidän tilallaan, nimittäin shekkikirjan omistajana.

Näin kaskuillen olimme jo saapuneet alas kadulle ja loimme siitä vielä silmäyksen ylöspäin niitä taas kovin ohkaisilta näyttäviä "lankoja" kohden, joiden varassa äsken olimme riippuneet. Mutta nyt sen teimme varsin välinpitämättömästi — kyllä ne kestävät!