TULIKÄRPÄNEN.

Iltayö oli siellä Penedon ylängöllä verraten vilpoinen, mutta jostakin syystä en kuitenkaan heti päässyt uneen. Mikään ei tosin häirinnytkään: niin hiljaista oli kuin haudassa ja yhtä pimeää kuin siellä. Ikkuna oli auki, mutta ei sieltä ilman henkäystäkään tuntunut. Makasin valveilla ja katselin ulos mustaan yöhön.

Silloin olin silmissäni näkevinäni jotakin valon väikettä, joka punersi tuokion ja taas katosi. Taisinpa erehtyä. Mutta hetken kuluttua näkyi tuota himmeää hohdetta taas, se tuli kuin ulkoa, — sehän oli salaperäistä! Nousin ikkunan ääreen katsomaan, — en nähnyt mitään sysimustassa yössä. Mutta hetken siihen tuijotettuani — tropiikin yö osaa vasta olla pilkkoisen pimeä! — välähti silmiini jälleen sieltä etäämpää yht'äkkiä pieni, punainen tuli, niinkuin pikkuruisen taskulampun hehku, joka himmeästi valaisi lähintä ympäristöään. Se syttyi itsestään, mutta samalla se liikkui, muodostaen kiemurassa kulkevan, ohuen valolangan, joka taas yht'äkkiä sammui.

Minua melkein puistatti, niin outo ja salaperäinen oli tuo ilmiö. Mikä ihme sytytti siellä valon ja millä voimalla se liikkui? — Tiesin, että ikkunani edustalla oli keittiöpuutarha, jossa taimet äsken olivat nousseet, ja sen reunoilla pensaskasveja sekä pari kolme suurta, tuuheaa lehtipuuta, jotka rajoittivat näköalan oikealle käsin, puron rantaan päin. Tulen täytyi tulla pensaasta tai taimitarhasta tai niiden välimailta. Mikä sen aiheutti? Liikkuiko siellä joku ihminen, punainen sähkölamppu kädessään, sitä heitellen ja hypitellen ja vähänväliä sytyttäen ja sammuttaen? Sehän olisi mieletöntä. Ja tuo valojuova oli sitäpaitsi liian ohut ja liian häilyvä johtuakseen ihmiskäden liikkeestä, eikä noilla heilahteluilla näyttänyt olevan mitään määräperäisyyttäkään. Syttyvä ja sammuva valoviiru läheni kyllä taloa ja ikkunaani, mutta ei suoraan, vaan omituisesti sivuille syöksähdellen, nousten, pudoten ja pomppien…

Olisiko tuossa jokin niitä etelän merkillisiä matelijoita, joista on juttuja kerrottu, sisilisko tai käärme tai jättiläismuurahainen, jonka silmä — yksi! — näin säteilee omalla valollaan, elukan pyydystellessä sammakoita tai toukkia! Mutta se ei suinkaan näyttänyt matelevan maata myöden, se hyppi, leiskahti toisinaan metrin, parin korkeudelle, niinkuin kypene sammuvasta nuotiosta, loikkasi, lupsahti ja loppui. Ja tuokion kuluttua se leimahti taas kappaleen matkan päässä. Kiiltomatoko? Ei, sehän kiiltää fosforivalolla eikä hyppele, — tässä loistelee kirkas, punainen valo, joka ehtimiseen muuttaa paikkaa.

Kauan katselin, äärimmilleen jännittyneenä, tuota ihmeellistä näytelmää, tuijottaen pimeään yöhön, niin että silmiäni kirveli. Joskus, kun valojuova pitempään kiemurteli, minua melkein peloitti. Mitähän, jos tuo otus yht'äkkiä loikkaa ikkunaani kohti — ilmeisesti se läheni, — mikähän kuvatus sieltä silloin kasvoilleni ryöpsähtäisikään? Tyhjä ei liiku, jotakin elämää tuolla tarhassa täytyy olla. Mutta mitään ei kuulu, tarha on äänetön kuin kalmisto. — Kas noin, nyt se tupsahti taas, valorihma läheni nopeasti, pysähtyi, hohti siinä kuin pieni kekäle — hyi hittoja! Hieroin silmiäni, — kyllä ne toimivat, eivät valehtele eivätkä uneksu, — tuossahan se hehkuu yhä! Jo sammui. Mutta syttyi heti taas.

Nyt käy liike, edelleen heilahdellen, pensaikkoon ja noita suuria mamaopuita kohden. Se muuttuu nyt vähän määrätietoisemmaksi, ohjautuen viistoon puroon päin. Yhä se katkeilee, pysähtyy, jatkuu — on kuin otus kulkisi pensaiden läpi tai niiden latvoja pitkin. Valorihma on nyt varsin lähellä ikkunaani, mutta sen aiheuttajaa en voi nähdä, eikä risahdustakaan kuulu. Hyih! Onneksi rihma nyt vetäytyy yhä enemmän sivulle, tässä täytyisi kai muuten ryhtyä sulkemaan ikkuna.

Nyt se katosi, sammui, kaikki on pimeätä. Olin tuota himmeää valonäytelmää katsellut mielestäni kauan, ikkunapieleen nojanneita kyynäspäitäni tuntui väsyttävän, mutta kuinka kauan siinä olin seissyt en osannut arvioida. Ehkä puolen tuntia, ehkä vain pari minuuttia. Ja sinne, minne valoviiru hupeni, tuijotan vieläkin — ehkäpä se syttyy taas. Edessäni oleva maisema on yhä synkeän pimeä — olisivatko silmäni sittenkin nähneet jotakin valheellista virvatulta, olisiko valvonnasta herkistynyt mielikuvitukseni luonut eteeni tuollaisen sairaan haaveen? Puhutaanhan aarnitulista, mutta liikkuvatko nekään? Tämä tuli varmasti liikkui.

Nyt se on poissa. Ei sentään kokonaan. Säpsähdän taas. Sillä sieltä sivulta, missä mamaokapuiden pitäisi olla, vilahtaa vielä katkonainen, tupsahteleva, punainen valo, vilahtaa ja katoaa, syttyy ja sammuu. Mutta se näyttää etääntyvän, hupenevan sinne pimeään yöhön kuin häipyvä kuumehaave…

Kun ei sitten kotvaan aikaan näy mitään, rauhoitun ja menen vuoteeseeni. Mutta uni karttaa vielä kauan silmiäni. Näen niissä yhä, vaikka ne ummistankin, tulenpunertavaa rihmaa, kuin tulehtunutta verisuonta — olisiko koko näkyni ollutkin vain sitä? Näen hyppelehtävää hehkua, sekovaa, sakovaa, häipyvää — siihen nukun.

Aamulla kerron isäntäväelle yönäkyjäni, luultavasti vieläkin hiukan hämmentyneenä. Mutta minulle hymähdetään: Enkö ole kuullut puhuttavan tulikärpäsestä taikka tuliperhosesta, joka öisin lentää liipoittelee ja jolla on oma, säihkyvä sähkövalonsa? Niitä lentää kedolta väliin huoneisiinkin — olisi se siis helposti voinut lentää minunkin ikkunastani sisään —, ja pari kolme sellaista perhosta saattaa valaista huoneen aivan valoisaksi. Ne sytyttävät ja sammuttavat valonsa kuin autonajaja lyhtynsä, lentävät aina kappaleen matkaa, laskeutuvat maahan tai pensaisiin ja nousevat sitten taas lentämään…

En tosiaankaan ollut siitä kärpäsestä koskaan kuullut puhuttavan — muista merkillisistä "kärpäsistä" kyllä —, ja siksi en tuota luonnonilmiötä voinut yön pimeässä ymmärtää. Nyt pieni, viaton herhiläinen sai mielikuvitukseni voimakkaasti liikkeelle ja pani minut öisestä näkemyksestäni luomaan jos jonkinlaiset kuvat ja kuvatukset.