IKÄVÄ.

Laivankeula irtausi verkalleen Rio de Janeiron rantalaiturista. Peräpuolen rappukäytävä oli vielä maissa kiinni ja myöhästynyt matkustajaretkue, joka juosten saapui satamaan, nousi kiireesti sitä myöten ylös. Viimeiset brasilialaiset viranomaiset laskeutuivat samalla laivasta maihin ja heti sen jälkeen vivuttiin tuo viimeinen "lankonki" jyrinällä laivan kylkeen. Alus lipui loitommas laiturista.

Se tuntui minusta, siinä kannella seistessäni, ensin sanomattoman vapauttavalta. Vaatteeni olivat taas lähtötouhussa liimautuneet ihoon kiinni, nyt ne pääsevät kuivumaan. Päivä porotti tosin helteisenä, ja tiesinhän, että se niin tulisi porottamaan vielä monta päivää matkan varrellakin. Mutta tietoni siitä, että nyt kuitenkin olin lähtevässä laivassa, jonka keula kääntyi pohjoista kohti ja joka viikossa, parissa oli vievä minut tästä helteestä viileämmille vesille, se oli jo omansa tuomaan mieleeni lohdullisen tunteen. Tämä raukeuttavan hikoilemisen aika oli siis kerran loppuva, jokainen uusi päivä oli vievä minut kotimaan rantaa, kotoista tunnelmaa kohti. Hienon tuulen lehahtaessa laivan yli hengitin helpotuksesta. Keuhkoni, jotka nyt puolentoista kuukauden ajan olivat olleet kuin yhtenäisessä puristuksessa, ne tuntuivat taas laajentuvan ja ilomielin totesin itsekseni, että vielä hetkinen, niin ne saavat jo täytensä ilmaa!

Mutta se vapautuksen tunteeni kahliutui taas, kun loin silmäyksen loittonevalle rannalle — siellä ei nyt vapautusta tunneta! Siellä seisoi laiturisillan kohokkeella muiden, valtamerenlaivaa saattamassa olleiden joukossa nuori, hoikkainen pariskunta, jonka silmissä hiilosti surumielistä kaipausta. He seisoivat, nainen ja mies, toisiinsa painautuneina, heilutellen meille, lähteville, nenäliinojaan ilmeisesti haikein, hillityin kädenliikkein. Sydäntäni riipaisi sinne katsellessani. Noiden nuorten, meille rakkaiden ihmisten täytyi siis jäädä sinne yksin helteen mantereelle, samalla kun me lähtevät nautimme vapautuksestamme. Heillä ei saanut olla samaa helpotuksen tunnetta, heitä jäyti päinvastoin, sen tiesin, sanomaton ikävä. Näin sen koko heidän asennostaan, luin sen heidän kalpeista kasvoistaan, joissa asui syvä, alistuva vakavuus.

Tunsinpa hyvin sen vakavuuden lähteen. Se on sitä samaa pohjatonta ja sammumatonta ikävää, joka hellittämättömänä janona kalvaa kaikkia eurooppalaisia, nimenomaan pohjoismaalaisia, jotka joutuvat elämään tropiikin maissa. Sitä janoa ei siellä saa sammumaan millään eikä koskaan. Olen tavannut ikänsä Etelä-Amerikassa olleita eurooppalaisia, jotka siellä ovat menneet naimisiin ja perustaneet kukoistavat perheet, omaksuneet kaikki tropiikin tavat ja elinkeinot, sulautuneet sen ilmastoon ja melkein unhoittaneet äidinkielensä, — eikös peijakas vie heitäkin yhä jäydä sama kalvava koti-ikävä! He vakuuttavat kyllä usein itselleen ja muille, että täällähän heidän kotimaansa nyt on, ja hyvä on täällä olla; "vanhassa maassa" heillä ei enää ole kotia eikä omaisia elossa, mitäpä sinne ikävöisi! Mutta pian sen huomaa, että he koettavat pettää itsensä, valehtelevat itselleen; siellä syvemmällä sydämessä kytee yhä kotimaan kaipuu, leimahtaen usein liekkiinkin, ja pidemmältä keskusteltaessa he sen avoimesti myöntävätkin. Se ei sammu tuo ikävä ainakaan täysikäisinä kotimaasta lähteneissä, ennen kuin haudassa, olivatpa he kuinka hyviä uuden maan kansalaisia tahansa, jopa natsionalistejakin. Nouseva, uudessa maassa syntynyt polvi ei tietenkään tuota kaipuuta tunne samalla tavalla, mutta jokin vaistomainen veto kaukaiseen alkukotiin on sentään silläkin.

Eräs vanha, hollantilainen pariskunta, johon laivassa tutustuimme, oli ollut Argentinassa 43 vuotta. Oli hankkinut, monien vaikeuksien jälkeen, itselleen siellä hyvän toimeentulon; perhe oli siellä täysin "kansallistunut", — yksi pojista oli edustajana Argentinan parlamentissa — ja siis kaikin puolin kasvanut kiinni uuteen kotimaahansa. Mutta läpi kaikkien näiden vuosien ja vaiheiden oli kotimaankaipuu kalvanut iäkkäiden matkatoveriemme mieltä. Ja nyt, kun he ryppyisinä ja harmaina vihdoin kerran olivat lähteneet matkalle vanhaa syntymämaataan tervehtimään, oli aivan sydäntälämmittävää nähdä sitä lapsellista iloa, sitä mielenkevennystä, jolla he odottivat saapumistaan rakkaaseen Hollantiinsa. He laskivat saapumispäivän lähestymistä jännittyneemmin mielin kuin me. Kysäisin heiltä kerran:

— Oletteko ajatelleet, että siellä kotona on lähtönne jälkeen kaikki muuttunut, käynyt teille vieraaksi. Onko teillä siellä enää omaisiakaan elossa?

— Varmaa tietoa ei ole, vastasi äijä. — Yksi sisaristani luultavasti elää, muita ei.

— Kenen luo siis sinne riennätte?

— Vanhan Hollannin luo! Siellähän ovat olot tietysti paljon muuttuneet, sitten kun sieltä 23-vuotiaana läksin, mutta se on sittenkin oma, rakas syntymämaani, jota olen 43 vuotta kaivannut ja jonka nyt saan nähdä.

— Se kaipuu ei siis ole haihtunut mielestänne koskaan?

— Ei parhaan menestymiseni varrella eikä suurimman alennukseni aikoina, — tämä kaipuu ja toivo on meitä silloin juuri ylläpitänyt ja kannustanut työhön. Tätä paluumatkaa olen aina unelmoinut…

Tuota kaipuun voimakkuutta miettiessäni en hetkeksikään hellittänyt katsettani sieltä Rion loittonevalta rannalta, josta nuo kaksi ohkaista olentoa yhä piirtyivät silmiini. Tiesin hyvin, mitä noiden nuorten mielissä liikkuu, kun he tuossa ääneti tuijottavat lähtevää laivaamme, — tiesin, vaikken luultavasti voinut kuvitella sen ikävän väkevyyttä, jota he nyt mielissään tunsivat. Johan he ovat uuteen maahansa ja sen olosuhteisiin perehtyneet hekin, oppineet maan kielen, eläytyneet kaikella nuoren mielen joustavuudella sen tapoihin ja tarmokkaasti paneutuneet työhönsä, sitä paremmin vielä viihtyäkseen ja menestyäkseen. Heillä on siellä pieni, sievä koti, jota vaalivat ja täydentävät, ja monessa suhteessa he ovat saaneet ajatuksensakin jo kiertämään uusien olojen edellyttämässä kehässä. Mutta tiedänpä myös, että heitä arkioloissakin kalvaa herkeämätön koti-ikävä, joka joskus voi tempautua aivan ylivoimaiseksi. Toisiinsa turvautumalla he aina jaksavat sen voittaa, mutta lakkaamatonta, hivuttavaa taistelua se heiltä vaatii. Nyt tuli siihen ikävään pieni keskeytys, kun saapui kotimaasta omaisia vieraiksi, se oli heille kuin kosteikko erämaassa. Mutta se kuukausi kului kovin nopeasti, kosteikko kuivui, ja nyt tuntuu heistä, sen tiedän, erämaa kahta rasittavammalta ja autiommalta. Isoksi osaksi heidän vuokseen, heitä virkistääksemme, olimme me lähtevät tehneet tämän pitkän matkan etelän hehkuville maille. Mutta tällä hetkellä, rannalle katsellessani, melkein kaduin, että saavuin muutamiksi viikoiksi heidän luokseen. Sillä nyt on heillä taistelu tuota jäytävää ikäväänsä vastaan moninkerroin ankarampi, nyt se on vasta ylivoimainen. Heidän nuorissa mielissään ei nyt olisi tuota erikoista tuskaa, ellemme olisi ollenkaan tulleet.

Välimatka rantaan pitenee, esineet ja henkilöt kantautuvat silmiini sieltä jo hämärinä ja utuisina. Mutta vielä näen sentään selvästi nuo kaksi vaaleaa olentoa sillankohokkeella, kuin kivettyneinä siihen toisiinsa nojautuneina. He tahtovat tietysti hekin nähdä laivan ja sen kannella seisovat omaisensa niin kauan kuin vain voivat, koko heidän huomionsa ja aistimuksensa näyttää kohdistuvan siihen. Heidät on kotimaan kaipuu ikäänkuin naulinnut tuohon paikkaan ja he pelkäävät, että uusi ikävä heidät lopullisesti voittaa, jos he siitä hievahtavat ja lähtevät hakeutumaan vieraalla maalla yksin jääneeseen kotiinsa.

— Onkohan tuossa laivaa saattaneessa väkijoukossa muitakin, jotka taistelevat samoin kuin he, virkahdin alakuloisena seuralaiselleni.

— Arvatenkin. Tuntuu siltä, että koko tuon jäävän rannikon täyttää yksi ainoa suuri, viiltävä ja polttava ikävä.

— Ja ehkä on sitä samaa tunnelmaa täällä laivassakin, muissakin kuin meissä.

— Ehkä on… Emmehän ole lähteviä yksin.

Sama jäytävä tunne, jonka tiesimme rannalle jääneitä raatelevan, viilteli näet meidänkin mieltämme. Laituri häipyi hämärään, peittyi toisten alusten ja niemien taa, ja saattajat katosivat auttamattomasti silmistämme. Saatoimme enää ainoastaan mielikuvituksessamme nähdä heidän seisovan siellä keksiäkseen vielä vilauksenkaan poistuvasta laivasta. Emmekä sen vuoksi voineet siitä kaiteen äärestä vielä kotvaan aikaan irtautua. Tahdoimme nähdä edes ne kukkulat, joiden juurella noilla nuorilla rakkaillamme on yksinäinen asuntonsa ja jonne he nyt palaavat jatkamaan taisteluaan kalvavata kaipuutaan vastaan. Siinä seisomalla tosin vain kannustimme omaa ikäväämme, mutta emmepä voineet siitäkään erota, se oli jo tavallaan käynyt meille rakkaaksi sekin.

Ilta oli käsissä. Lyhyt hämärä häivytti kukkulatkin näkyvistämme ja pian laskeutuneen täyspimeän lävitse vilkkuivat enää vain etääntyvän kaupungin himmenevät valot, kun laiva nopeasti kynti aallokkoa pohjoiseen päin.