← Table of contents
Hellettä

MIKÄ ON IHANINTA?

Reading edition

Lähes kaksi viikkoa oli kuljettu katkeamatonta, laidatonta valtameren ulappaa, jossa silmä ei tavannut mitään, aina vain edessä ja takana pelkkää vettä ja taivasta. Se avaruuden yksitoikkoisuus oli lyönyt mieliin avuttoman autiuden tunteen, kasvattanut mielikuvan siitä, että kaikki muu elämä oli jo kadonnut maailmasta, meidän laivamme vain oli jäänyt yksin kyntämään sitä laidatonta merta, johon muu maailma, sen elämä ja rientoilu, oli hukkunut. Tuntui usein siltä, ettei tästä enää rantaa tulekaan.

Silloin, eräänä iltamyöhänä, pilkoittaa kaukaa Brasilian rannikon himmeä majakkatuli, — tuossa jo toinenkin. Se on totta, näkö ei petä. Tuskin silloin maltetaan mennä nukkumaankaan — maata on siis sittenkin olemassa! — mutta väsymys lopulta voittaa. Ja aamulla häämöttää laivan edessä todella korkeavuorinen saari, joka vähitellen kasvaa ja saa selkeät muodot, jopa väritkin. Siellä on todellakin maata ja elämää, ja pian sitä elämää huomataan laivan ympärilläkin. Ensimmäinen delfiini porskauttaa hilpeästi keulan kupeella, ensimmäiset lokit lentää leuhahtavat saarelta ulos saalistamaan laivasta heitettyjä ruokajätteitä, ja sen ensi saaren kupeitse rupeaa kuultamaan toinen, korkea, kalju kallio, ja pian jo kolmas ja neljäskin.

Laivan kannella vilkastuu liike nyt varhemmin kuin muina aamuina. Monet matkustajat, jotka tavallisesti vasta puolilta päivin ovat nousseet esille laivan uumenista, häärivät nyt kannella lähtövalmistuksissa ja pysähtyvät vähäväliä katsomaan kalliosaaria, noita melkein outoja ilmiöitä. Laivamiehet tekevät puhdasta, kiilloittavat messinkisaranoita, lajittelevat köysikimppuja ja laittavat "lankonkeja" laskukuntoon. Kaikilla on iloinen ilme kasvoillaan, ollaanhan tulossa satamaan tunnin, parin perästä.

Merellä on monta päivää ollut melkein tuuletonta, laineet ovat vain omia aikojaan liplatelleet, ja helle on siinä paahteessa käynyt vallan sietämättömäksi. Nyt puhaltaa toki sievoinen maatuuli, ei tosin raikas, sillä hehkuva on tuulikin, mutta se leuhuttaa kuitenkin hiostuneita vaatteita ja hivelee polttavaa hipiää. Mutta entäpä, kun tästä joudutaan tyyneen satamaan ja sitten maihin, miten siellä helle kestetään!

Laiva suuntautuu jo Rion lahteen ja mantereen korkeat, maailmankuulut vuoret kuultavat esiin. Niiden alla on Rio de Janeiron kaupunki. Tuoltahan jo pistäikse kuin paksu sormi taivasta kohden "Sokeritopaksi" ristitty tunturi, — tunteehan sen jo kertomuksista, joita matkan varrella on luettu. Ja tuo rannikon helmivyö, josta niinikään on matkakirjoista luettu, se on tietysti valtamerenaaltojen muodostamaa hyrskyä, kun ne lyövät rannikon kallioita vastaan. Ihanasti se pärske hohtaa päivänpaisteessa. Vastakohtina ulkosaarten kaljuudelle ovat rannikon vuoret melkein huippuihinsa saakka vihreät, niillä kun rehevöi Brasilian rikas kasvullisuus. Jo vilahtelee saarten lomitse, rannikon rinteillä, kauniita, maurilaistyylisiä huviloita, ja sirot moottoriveneet puikkelehtivat väylän poikki kertoen sataman läheisyydestä.

Vauhti hiljenee, tulli- ja satamaviranomaisia saapuu moottoriveneellä laivalle. Seison siinä matkustajain joukossa kaiteeseen nojaten, katselen lähenevää rannikkoa ja muistelen kaikkea sitä kauneutta, jota on kuvattu olevan siinä maassa, johon olemme saapumassa. Hiki valuu, tuulen taas tauottua, kasvojani ja kaulaani pitkin, mutta en ole sitä huomaavinani, tämä hellehän on kuitenkin kerta kaikkiaan kestettävä. Vieressäni seisoo eräs ruskeaksi ahavoitunut saksalainen, joka on kauan ollut Brasiliassa ja nyt taas palaa sinne lyhyeltä lomakäynniltä kotimaasta. Matkan varrella olen usein kuunnellut hänen kertomuksiaan tästä aurinkoisesta maasta ja sen luonnonkauneudesta. Käännyn nyt, saapumishetken jännityksessä, jälleen hänen puoleensa ja virkan hiukan haltioituneena:

— Nyt siis ollaan perillä, nyt saan minäkin tutustua toiseen kotimaahanne. Mutta sanokaa te, joka täällä niin kauan olette ollut, mikä lopultakin on teistä suurenmoisinta ja ihaninta tässä armoitetussa maassa.

Ruskeapintainen mies pyyhkäisee hikikarpalon otsaltaan, miettii hetkisen ja virkkaa sitten:

— Mikä on ihaninta? Sehän on niin subjektiivista, maku ja nautitsemiskykykin on niin erilaista…

— Mutta teistä henkilökohtaisesti, tiukkaan, — mikä on teistä tuntunut täällä ihanimmalta?

— Niin, kuinka nyt sanoisin. Kun on työskennellyt helteisen päivän varsinkin ulkona, kun päivä vihdoin kääntyy iltapuoleen ja pääsen palaamaan kotiini, kun silloin otan jääkaapista pullon kylmää olutta ja siemaisen sitä suuren lasillisen yhdessä kulauksessa, — niin, tiedättekö, se on tässä maassa lopultakin kaikkein ihaninta…

Hän hymähti ja minä nolostuin. Ymmärsinhän hyvin, että tuollainen kulaus kuvatuissa oloissa mahtoi tässä hellemaassa tuntua varsinkin saksalaisesta erikoisen ihanalta ja että sen nautinnon rinnalla monet muut kalpenivat. Mutta en ollut juuri sellaista "ihanuutta" tarkoittanut enkä sellaista vastausta odottanut haltioituneeseen kysymykseeni.

Tyydyin siihen kuitenkin, en kysellyt enempää. Laiva lipuikin jo syvemmäs satamaan ja meidän oli erottava, painuaksemme itsekukin kannen alle panemaan matkatavaroitamme lopullisesti kokoon, sillä Rio de Janeiron laituri ja siinä valtamerilaivaa odottava väkijoukko oli jo tuossa juuri edessämme. Oltiin perillä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings