VASTAKOHTIA.

Helteinen oli aamupäivä ollut junassa, jossa ajettiin Rio de Janeirosta länteenpäin, eikä umpinaisessa vaunussa — ikkunat oli pidettävä kiinni lukuisain tunnelien vuoksi, joissa kivihiilensavu olisi työntynyt sisään — voinut huomata, että oli jo noustu melko korkealle vuoristoon, sen vilpoisemmalle ylätasangolle. Sitä ei huomannut paljon silloinkaan, kun pieneltä asemalta ajettiin aukeita mäenrinteitä myöten kuorma-autossa päämäärää, Penedon suomalaista siirtokuntaa, kohti. Mutta perille tultaessa, talon näkyvillä ollessa, tuntui olo äkkiä kevyemmältä kuin kuumalla rannikolla; oli helpompi hengittää, sielu ja ruumis tuntui virkeämmältä. Vai johtuiko se ehkä siitäkin, että oltiin tulossa omien kansalaisten keskuuteen, että ikäänkuin kotoinen, pohjoismainen tunnelma lehahti vastaan? Ajettiin pihaan, noustiin "fordista". Vastaamme kajahti suomalainen laulu ja suomalaiset tervetuliaissanat — ihmekö, että vieraita maita matkustaneesta tuntui keveämmältä hengittää ja että sydän ilosta sykähti.

Vaihdettiin ensi tervehdyssanat, puristettiin käsiä, tuotiin terveiset. Siirtokunnan jäsenet, jotka juuri tulivat talosta murkinalta, hajaantuivat pian eri töihinsä tilan vainioille. Me pysähdyimme siihen pihalle katsomaan ympäristöä ja vastaanottamaan ensi vaikutelmaamme.

Heti pistivät silmään eräät oudot vastakohdat. Taivaanrannalla rajoittivat näköalan Etelä-Amerikan korkeat vuorijonot, laajat ja kaljut; niiden rinteet ovat paljaat kuin päivän polttamat, mutta vuorten välissä rehevöi tropiikin tummahtava kasvullisuus: palmumetsät ja kovalehtiset lehdot. Lähemmässä ympäristössä kylpevät viljelys- ja puutarhakedot etelän paahtavassa paisteessa, auringon loimutessa kohtisuoraan alas tummansinervältä taivaalta. Ja sen tropiikkimaiseman keskellä ahertaa ryhmä vaaleatukkaisia suomalaisia, miehiä ja naisia, ohuissa puseropaidoissa, Kauhavan puukot vyöllä ja hellehatut päässä, tonkien etelän punaista savea. Tämän ryhmän vieressä äestää "tummaihoinen" — asianomaiset pitävät "neekeri"-nimitystä haukkumasanana —, käkkärätukkainen, paljasjalkainen äijä peltoa härkäparilla, joiden pitkät sarvet törröttävät sivulle ja joiden läpikuultavat pystykorvat kertovat villilehmän rodusta. Tummaihoinen hymyää ohi äestäessään leveästi vaaleatukkaisille suomalaisille, jotka istuttavat punamultaiselle rinteelle riviin abakatipuiden taimia, herkullisia hedelmiä tuottavia puita, ja hyräilevät sitä tehdessään suomalaista kansanlaulua.

Pohjolan pojat etelän pellolla!

Pellon pientareella, mäenrinteeseen kuokitun tien kupeella, kasvaa banaanipuita, joissa riippuu kypsymäisillään olevia, raskaita banaaniterttuja, ja ylempänä ahteella seisoo pyöreänmuotoisia appelsiinipuita, joista suuret, vihreänruskeat hedelmät hohtavat kuin omenat kotoisesta joulukuusesta. Ja suomalaiset, pellavatukkaiset lapset leikkivät niiden juurella kuin kotoisessa vesakossa.

Pienoiskappale Suomea tropiikin päivänpaahtamassa luonnossa. Rinnastelmat ja vastakohdat tuntuvat ensi silmäykseltä luonnottomilta, mutta ehkäpä ne sopeutuvat hyvinkin toisiinsa! Suomen pojat ja tyttäret ovat tulleet tänne muokkaamaan näitä etelän palaneita rinteitä ja hedelmöittämään niitä. Olisipa asia järjestettävissä toisinpäin! Niin, että suomalaisten ei tarvitsisi poistua kotoaan aurinkoa ja etelää hakemaan, vaan että saataisiin kappale etelän luontoa, sen kasvullisuutta ja sen lämpövoimaa siirretyksi jollekin karulle suomalaiselle kankaalle, kanervaiselle hiekkanummelle taikka hallaa huokuvaan suorantaan!

* * * * *

Kävelemme katselemassa Penedon maita ja viljelyksiä, tutkimme toiveita ja edellytyksiä ja vastuksia. Siellä on, niinkuin kaikkialla, hyvät, onnelliset puolensa, mutta niinkuin kaikkialla myös vaikeutensakin ja huolensa, — menepäs mittaamaan, missä ovat suuremmat onnen edellytykset, kylmässä, karussa kotimaassako, vaiko aurinkoisessa, ehkä liiankin kuumassa etelässä — edut ja haitat ovat niin erilaiset. Varsinkin, jos niihin luetaan yhtäällä oman maan "mansikka", toisaalla vieraan maan ainainen koti-ikävä. Vastakohtia voidaan lieventää, voidaanpa yrittää siirtää kappale Suomea omine lauluineen ja omine henkisine rientoineen kaukaisen etelän rinteelle. Mutta pelkäänpä, että ne vastakohdat eivät ole sittenkään hiottavissa pois, että ne lopultakin jäävät sovittamattomiksi.