KILPAILIJAT JA ARVOSTELIJAT.

Taivasta ja vettä, ei mitään muuta näkynyt vuorokausiin, viikkokausiin. Ei lintua, ei purjetta, ei laivansavua. Silmä, joka tuijottaa avaruuteen, ei saa kiinni mistään. Se väsyy ja mieli herpautuu. Seurustelu toisten matkustajain kanssa usein katkeaa, kun ei ole sanottavasti yhteisiä harrastuksia. Työtä ei voi tehdä, ei juuri kirjoitustyötäkään — ei ole laivassa tilojakaan siihen —, ja lukeminen siinä helteessä herpaisee. Mieli pyrkii painumaan raskaaksi.

Viihdyttääkseen tuota autiudentunnetta ja estääkseen matkustajain mielialan painumasta matalaksi, mikä mieliala muuten tuossa eristetyssä yhteiskunnassa helposti tarttuu ja levenee, ovat suurten valtamerilaivain yhtiöt ja johtajat, jotka kilpailevat keskenään, keksineet matkustajilleen monenlaista huvitusta. Paitsi jokapäiväisiä konsertteja, elokuvaesityksiä, sanomalehtiä, joissa päivän lennätintiedot julkaistaan, tanssi-iltoja jne., järjestetään näillä valtamerimatkoilla erilaisia urheilupelejä ja muita leikkejä ja kilpailuja, joihin varsinkin nuoret, mutta usein vanhemmatkin, matkustajat innostuvat. Pyrkimyksenä on saada mikäli mahdollista kaikki mukaan, yhteisesti voittamaan mieliin hiipivät ikävät ja lyhentämään pitkät matkapäivät. Sen tarkoituksen useimmat käsittävätkin ja ottavat sen vuoksi nuo erilaiset kilpailut, joihin he liittyvät mukaan, leikin kannalta. Niitä jatkuu laivan kannella viikon ajan päivästä toiseen, tulokset merkitään "pöytäkirjoihin" ja matkan lähetessä loppuaan jaetaan sitten yhteisesti hankitut palkinnot ja vietetään yhteiset lopettajaisjuhlat.

Mutta kaikki eivät osaa suhtautua näihin kilpailuihin pelkältä ajanvietekannalta, pyrkimyksenä lyhentää ruokaverojen välisiä rupeamia ja saada aamu nopeammin kulumaan iltaan. Muutamat innostuvat liiaksi itse kilpailuaatteesta, tulospisteistä ja palkinnoista. Toiset taas asettuvat tarpeettoman kriitilliselle kannalle koko kilpailuhankkeeseen, sitä ja sen harjoittajia ivaten. Mutta näinkin ollen tuo yhteisharrastus synnyttää jotakin mielenkiintoa ja eloa muuten kuolleeseen mielialaan laivan kannella.

Meitä oli "Weserissä" pari, kolme vanhempaa herraa, jotka aluksi omaksuimme tuon jälkimmäisen, kriitillisen kannan. Meistä oli naurettavaa nähdä, kuinka eräät kilpailuihin hullaantuneet varhaisesta aamusta iltamyöhäiseen oikein vakavissaan harjoittelivat varsin lapsellisia urheilutemppuja, köysirenkaiden heittämistä nastoihin, puulieriöiden viskaamista numerotauluihin, hiekkapussien sovittamista koloihinsa, jne., jotta sitten kilpailutunneilla voisivat loistaa toisten rinnalla ja voittaa mahdollisimman paljon pisteitä. Ihmetellen, miten isot miehet löytävät tyydytystä tyhjänpäiväisyydestä, seurasimme syrjästä noiden kilpailujen menoa ja laskettelimme sieltä suolaisia arvosteluitamme.

— Vähäpä lapsia huvittaa!

— Katsokaapa tuotakin keltapaitaista keikaria, hän on unhottanut kaiken maailman noiden köysirenkaiden vuoksi.

— Tosiaankin, hänen hermonsa ovat jo peräti jännittyneet, se ei voi olla terveellistä "lepoa" eikä ajanvietettä. Hänhän pelaa tuossa aivan kuin suurpörssissä tai englantilaisissa hevoskilpailuissa — silmät palavat ja posket hehkuvat, näettekös!

Nähtiinhän se. Mies odotti ilmeisen jännittyneenä, melkein läähättäen ja vavisten, vuoroaan, taivutteli käsivarsiaan ja räyhisteli rintaansa ikäänkuin kerätäkseen ennakolta kaiken taitonsa ja tarmonsa edessäoleviin heittoihinsa. Ja kun sitten hänen vuoronsa tuli, ei hän kyennyt itseään hillitsemään, vaan pyrki etuilemaan kaikkinaisin konstein, astui puolen askelta rajaviivan ulkopuolelle ja riiteli häikäilemättömästi, kun häntä siitä muistutettiin. Jos hänen heittonsa sitten onnistuivat hyvin, paremmin kuin muiden, esiintyi hän ylpeän ylimielisesti, voimatta salata kerskuvaa ilmettään. Mutta jos kaikista harjoitteluista ja etuilemisista huolimatta hänen heittonsa sittenkin epäonnistuivat ja pisteitä tuli vain vähän, kadotti hän vallan tasapainonsa. Hän syytti sitä tai tätä ulkonaista seikkaa, liukasta laivasiltaa, valon osumista silmiinsä tai muuta sattumaa. Siinä pidettiin hänen heittojensa jälkeen aina pitkät käräjät. Mutta kun toiset väsyivät hänen selityksiinsä ja jatkoivat peliään, kävi keltapaitainen keikari aivan murtuneen näköiseksi, lysähti vallan läjään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin todella vakavasta saavutuksesta taikka hänen onnensa ja elämänsä tarkoitus olisi riippunut noiden rengasheittojen onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Kunnes hän taas rupesi kokoamaan voimiaan ja tarmoaan uutta heittovuoroaan varten.

Ne, jotka olivat pistemääriltään toisiaan lähellä ja muista edellä, "kantaa jurnuttivat" ilmeisesti kaunaa tai karsautta toisiaan vastaan ja vannoivat hammasta purren vielä näyttävänsä…

Tämä kaikki meitä syrjästä kuukkivia, vanhoja herroja kovasti huvitti ja arvostelumme kävivät yhä kirpeämmiksi ja myrkyllisemmiksi.

— Humpuukia!

— Heikkohermoisuutta!

— Matalaa sivistystä!

Sellaisia kritiikin voimasanoja singahteli piiristämme emmekä tietysti tulleet ajatelleeksikaan, että jos me olisimme antautuneet peliin mukaan, olisimme arvatenkin innostuneet niinkuin nuo. Yksi joukostamme kuitenkin virkahti:

— No, onhan hyvä, että muutamat edes voivat noin ehyeltään antautua näihin ajanvieteleikkeihin, sehän todistaa heissä toki olevan antautumiskykyä ja jotakin tarmoakin.

Mutta tämä puolustuspuhe ei saavuttanut meidän toisten kannatusta. Meistä olivat pelaajat, miehiset miehet, paljastaneet luonteensa pikkumaisia piirteitä, joita he muuten, tavallisessa kanssakäymisessä, onnistuivat peittämään. Eräs joukostamme virkkoikin:

— Tuollainen kiihko urheiluleikeissä osoittaa huonoa sopeutumiskykyä ja rajatonta itsekkyyttä. Katsokaas nyt tätäkin mustasilmäistä etelämaalaista! Hän ei ilmeisesti enää osaa ajatella mitään muuta kuin tuota peliä, hän olisi varmaankin valmis tekemään mitä hyvänsä, ollakseen siinä toisia ovelampi, valmis käyttämään mitä keinoja tahansa voittaakseen määrätyn määrän pisteitä. Muuten kohtelias ja hieno herra, tunnen hänet, mutta tämä peli ja kilpailu on vetänyt hänen luonteensa vinoon.

Tämä tuomitseva kanta oli meidän, syrjästä katseleväin, vanhempain herrain yhteinen, ja me nautimme siitä.

* * * * *

Mutta sattuipa sitten, että seuraavana päivänä näin yhden joukostamme, juuri sen, joka oli laukaissut tuon viimeisen, kirpeimmän arvostelun kilpailuista, työntämässä lautakiekkoa, mikä myöskin kuului palkittaviin kilpailulajeihin. Hän oli kuulemma ensin joutunut siihen toisen varamieheksi, jonka oli pitänyt poistua rouvansa luo, mutta sitten innostunut itse omakohtaisesti mukaan. Ja huomasinpa pian, että hän oli täysin siemauksin tempautunut pelin pyörteeseen. Takin ja liivit hän oli heittänyt yltään ja hikoili siinä nyt kilpailun kuumentamana ihan karpaloittain; vatsa teki hänelle tosin kiusaa hänen kumartuessaan ja henkselin raksit katkeilivat hänen ponnistellessaan, mutta siitä hän ei välittänyt. Hän laski jo pisteitä kuin iskostunut urheilija, iloitsi jokaisesta onnistuneesta heitostaan ja selitti laajasti jonkin epäonnistuneen otteensa syitä.

Tämä oli minusta peräti huvittavaa ja kun siihen saapui vielä joku eilisistä kritiikkikavereista, niin nauroimme ystävällemme oikein sydämen pohjasta ja hytkyvin vatsoin. Emmekä säästäneet kirpeitä arvostelusanoja. Ja kun se eilinen kaverimme pelinsä kuumeessa kulkea touhusi siitä ohitsemme, heitimme hänelle pari purevaa kompaa.

Mutta me saimme häneltä heti sanan sanasta. Hän otti asian vakavalta kannalta, pysähtyi tuokioksi luoksemme ja antoi meille asianmukaisen ojennuksen.

— Sellaista se on, kun vain syrjästä arvostelee, niinkuin minäkin eilen, — toista on, jos uskaltautuu leikkiin mukaan. Teillä on, hyvät herrat, vielä edessäpäin se kokemus, minkä minä jo olen tehnyt. Tuo vetelehtävä toimettomuutenne on yhtä typerää kuin syrjäinen arvosteluasenteenne. Viisastellessanne ette ymmärrä kilpailujen oikeaa merkitystä. Koskaan ei ole pelkkä passiivinen kritiikki tuottanut tyydytystä ihmissielulle, ei taiteessa, ei urheilussa eikä elämän vakavissa voimainponnistuksissa. Katsokaa: yrittäminen, antautuminen, se vain antaa luomisiloa ja tyydytystä sekä sisältöä elämälle.

— Näissä lautalieriön heitoissakin? — tällaisen kysymyksen pisti jompikumpi meistä arvostelijoista väliin.

— Irvistelynne on turha, vastasi eilinen toverimme kuin ylhäältä päin. — Pienetkin ponnistukset aiheuttavat tyydytystä, olkoonpa, että koko homma tuntuu mitättömältä "sub specie aeternitatis", että tulos yrityksistä aluksi on heikkoa — jokainen uusi ponnistus herättää uuden kaipuun ja avaa uusia mahdollisuuksia, tempaa mukaansa, vie eteenpäin, — sitä ei kylmä tai ivallinen kritiikki koskaan tee!

— Eteenpäin ja ylöspäin, veistelimme vielä, vaikka tavallaan jo hiukan nolattuina.

— Juuri niin, katsokaas! — Hän viilletti jo kiireellä ja kuin halveksuen ohitsemme, hänellä oli taas kilpailuvuoro käsissä.

Me iskimme silmää toisillemme ja hymähdimme, mutta hiukan kankeasti:

— Onpa ystävämme eilisestä paljon viisastunut ja saanut uuden elämänkatsomuksen.

— Ja muuttunut aktiivisuuden mieheksi, — kuka tuota olisi uskonut!

— Mutta huumorintajunsa hän on nähtävästi kadottanut, kuuluneeko sekin tuohon uuteen elämänfilosofiaan!

Me näyttelimme edelleen syrjästäkatsojan ivallisuutta, seistessämme siinä toimettomina kaiteen vieressä. Mutta tuntuipa melkein kuin mieliimme olisi hiipinyt hiukan katuva ja kaipaava epäilys: Taitaisipa tässä tyhjäntoimittamisessa olla meillekin hauskempaa, jos olisimme antautuneet mukaan johonkin helpompaan peliin — ei kilpailun vuoksi, vaan ollaksemme mukana yhteisessä ajanvietehankkeessa. Nyt seisomme täällä syrjässä iva ja kritiikki huulillamme, mutta samalla lisääntyy mieleemme ikävän ja karsauden tunnetta. Mutta täytynee säilyttää arvokkaasti kerran otettu asenne, kun ei aluksi innostuttu mukaan, — huonomman osan me nähtävästi kuitenkin olemme valinneet.

Tämän myönsimme nyt hiljaisessa mielessämme, ainakin allekirjoittanut sen teki, mutta otettu asenne ja hitauden laki esti meitä sitä katumustamme toisillemmekaan myöntämästä. Istua jökötimme vain siihen syrjästäkatsojain penkille, jossa usein olimme kilpailijain tielläkin. Kannoimme karsautta mielessämme ja vain harvakseen saimme enää lasketelluksi toisillemme jonkin viisastelevan kuiskauksen. Mehän tässä "paikkaamme mökön turkkia", tämä muisto lapsimaailmasta selkeni vähitellen tajunnassani ja totta tosiaan se asenne minua jo harmitti.

Ja annas ollakaan, seuraavana päivänä saimme mekin tekosyyn heittäytyä mukaan. Kilpailuihin kuului köyden vetokin, "kissanhännän kiskonta". Miehet jakaantuivat kannella kahteen leiriin, jotka vetivät köyttä kumpikin taholleen. Toisella puolella oli vetäjiä yhtä vähemmän kuin toisella ja silloin minulle, sivulla seisovalle, osoitettiin köyden päätä kehoittaen tulemaan vetämään avuksi. Ja heti viskasinkin takin päältäni ja tartuin oikein täydellä höyryllä köyteen, pinnistäen sitä voimaini takaa "meidän" puolelle. Ja raskas ruhoni lienee osaltaan vaikuttanut, että köysi todellakin lähti hiljaa ja hitaasti kulkemaan sinne "meidän" puolelle, — iloitsin siitä tuloksesta, siitä "voitosta", oikein lapsellisen raikkaalla mielellä. Ja kun silmäsin sinne köyden toiseen päähän, joka sitkeästi vastaan pinnaten seurasi mukanamme, näin siinä tuon eilisen kritiikkitoverini hiki päässä ja naama punaisena vetämässä köyttä päinvastaiseen suuntaan.