KURITTA KASVANUT.
Reading edition
En voinut sille mitään, että aina kun ateriasaliin astuessani näin sen hienon ja hienopiirteisen, sametti-ihoisen ja mantelisilmäisen naisen, joka hyvän hyvyyttä oli asetettu vierustoverikseni ruokapöytään, tulin pahalle tuulelle. Onneksi se ei tapahtunut joka päivä. Sillä oikullinen kun oli, hän jäi usein ateriasaliin tulematta — kannatti kai ruokansa huoneeseensa, — taikka saapui, välittämättä kellonsoitosta, toisten jo lopetellessa ateriaansa ja söi siis yksin. Mutta useinhan jouduin tuntemaan tuota vaistomaista vastenmielisyyttä.
Miksikäkö kävin pahalle tuulelle, kun vierustoverini oli saapuvilla? Pelkään, etten osaa sitä tyydyttävästi selittää. Hän oli kyllä kaunis "donna", ilmeisesti argentinalainen, olipa ehkä monen mielestä suloinenkin, ja saapuessaan saliin hän saattoi suoda ympäristölleen ylen armollisen, ystävällisen tervehdyksen tai kiehtovan katseen tummista silmistään — aina sitä ei suotu. Nähtävästi hän oli rikas, oli kai saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin; hänen pöytätapansa olivat sangen hienostuneet ja kun häntä puhutteli — hän käytti hiukan, mutta hyvin huonosti, ranskankieltä — hän vastasi asianmukaisesti, ei varsin nerokkaasti, — erikoisen intelligentti hän ilmeisesti ei ollut —, mutta vikuroimatta.
Vika ei siis ollut siinä. Vastenmielisesti vaikutti minuun etupäässä se, että naapurini oli niin vietävän "poispilattu", lopen hemmoteltu ja sen vuoksi juonikko ja konstiniekka. Tarjotut ruoat, niin hienot ja herkulliset kuin valtamerilaivassa on valita asti, eivät hänelle kelvanneet, vaan hänelle piti valmistaa erikoiset annokset, milloin mistäkin kasviksista tai säilykkeistä. Luulin ensin, että vierustoverini oli sairas ja määrätty pitämään erikoista ruokajärjestystä ja ettei hän saanut syödä esim. lihaa. Mutta eikö mitä, kyllä hän lihaa söi, mutta ei samaa kuin muut, se piti hänelle eri tavalla valmistaa. Kun muut söivät maukkaita viilokkeja, hän komensi tarjoilijan tuomaan itselleen erilaisia lihaleikkeleitä. Tavallinen, hyvä ruokaleipä ei tietenkään kelvannut, se piti hänelle paahtaa ja tarjota lämpimänä. Perunat pois, niitä hän ei syö koskaan, hänelle piti laittaa erikseen perunamuhennosta. Ja jälkiruoat olivat milloin liian kylmät, milloin liian imelät.
Se oli juonittelua aterian alusta loppuun — uuspeili koko tyttö! Sillä tytöksi häntä ensin luulin, mutta pian kävi selville, että oli hänellä sentään mieskin, joka istui vinosti vastapäätä ja sai passailla häntä yhtenään, tarjoilijan lisäksi, sekä hänen oikkujensa mukaan antaa kyökkimestareille nuo monet erikoiskäskyt ja torua heitä, milloin tilaus ei sittenkään tullut mieluisesti suoritetuksi. Aviomies tarjosi rouvalleen milloin mitäkin hienoa viiniä, mutta niissä oli aina jokin vika, ei maistunut. Hän vaati silloin kivennäisvettä, mutta nyrpisti sillekin pientä nenäänsä, — väliin siinä oli hiilihappoa liian paljon, väliin liian vähän.
Siinä saivat kaikki tarjoilijat olla varpaillaan ja juosta yhä uudelleen edestakaisin vaihtamassa tilauksia. Mutta ennen muita sai olla varpaillaan tuo aviomiesrukka, — en totta totisesti olisi tahtonut olla hänen housuissaan!
Onko hän joku ylimyshenkilö, kysyin itseltäni tuota menoa katsellessani, herttuatar tai kreivitär tai muu hienous? Ei, sain selville, että hän oli tavallinen porvarisnainen, rikas tosin, mutta siinähän sitä olikin, — siksi kai sai aviomies, joka mahdollisesti oli köyhä, olla herrattarelleen noin peräti alamainen. Hienostuneeksi ylimysnaiseksi hän oli muuten liian konstikaskin ja vaativainen. — Näyttelijätärkö, primadonnaeleinen? — Ei, sellainen näyttelisi varmasti oikkuilunsakin paremmin. Ei hän ollut mitään erityistä, lienee vain lapsesta asti saanut olla liian hyvillä päivillä, elänyt hemmoteltuna perijättärenä, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä mitään eikä kieltäytyä mistään, — — "käsillä kannettu" ensiksi isänkodissa ja sitten miehelässä.
"Kuritta kasvanut" — niihin sanoihin keräsin piankin havaintoni. Hän ei ole elämässään koskaan saanut ojennusta eikä kuria eikä koskaan kärsinyt mitään. Eihän ihmisen yleensä ole toivottava toiselle kärsimyksiä, mutta totta tosiaankin olisin suonut, että viereiselleni mantelisilmälle esimerkiksi olisi syntynyt lapsia, paljon ja pahantapaisia lapsia, joita hänen olisi ollut pakko hoitaa ja vaalia, unhottamalla itsensä, taikka että hänelle muuten elämässään tulisi joitakin koettelemuksia ja vastamäkiä, joilla liiat oikut karisisivat pois ja joiden varrella hän kerrankin oppisi tuntemaan, mitä elämä on. Hän ei nähtävästi ole lapsena koskaan saanut "piiskoja", siksi olisi tarpeellista, että elämä häntä myöhemmin edes vähän vitsoisi. Näin pahansuopa olin.
Mitä, vihaanko tuota minulle vierasta, hentoa ja kaunista naista, ja miksi kaiken järjen nimessä? Mitäpä hän ja hänen ehkä kaltto kasvatuksensa minuun kuuluu, miksen voi suhtautua häneen niinkuin vieraaseen ihmiseen ainakin, kylmästi ja kohteliaasti. Koetin voittaa vastenmielisyyteni, puhuttelin vierustoveriani taas, etsin jonkin keskusteluaiheen, kehittelin sitä, ja hän vastasi armollisesti. Mutta siihen se jäi, ja tuokion kuluttua jäin itsekseni taas aprikoimaan syitä suvaitsemattomuuteeni. Tämä nainen mahtaa olla ja onkin sellaisen rodun ja sivistyksen edustaja, jota en ymmärrä ja joka on jotenkin niin aivan toista, kuin mihin olen tottunut. Tiesinhän, että etelämaalaisen ja varsinkin romaanisen rodun naiset kasvatetaan niin aivan toisella tavalla ja toisissa tarkoituksissa kuin meillä pohjolassa, että sikäläinen naisihanne ja naisen palvonta on jotakin vallan muuta kuin meillä. Tiesin, — naisen avuttomuus ja hemmottelu on siellä ylinnä ihanteena —, mutta en voinut enkä tahtonut sitä tietoani soveltaa käytäntöön. Siksi oli koko ilmiö minusta vastenmielinen, siksi "jurnutin".
Mutta mantelisilmä nainenkin lienee vaistomaisesti tuntenut, ettei hän minussa ollut löytänyt ihailijaansa. Ja kun ruokasalissa jonkin ajan perästä, uusien matkustajain saavuttua, istumajärjestystä muutettiin, havaitsin, että mantelisilmä aviomiehineen oli siirtynyt toiseen pöytään. Se oli minulle suoranainen helpotus — ja eikö liene ollut niin hänellekin.