VAIKEA TYÖYRITYS.

Eräänä päivänä, jolloin ei ollut mihinkään menoa, olin päättänyt tehdä vähän kirjoitustyötä. Samanlaisen päätöksen olin muuten jo tehnyt pari kertaa ennen, mutta silloin oli sitä purkamaan aina tullut jokin mieluinen keskeytys: oli ollut lähdettävä johonkin, taikka oli postissa saapunut lehtiä, joita heittäysin lukemaan. Laiskuuteni ja tarmottomuuteni oli aina saanut jonkin tekosyyn puolustautuakseen. Tänään ei kuitenkaan ollut odotettavissa mitään keskeytystä, postikin oli jo tullut tyhjänä ja olin yksin asunnossamme. Eikäpä tekisi mielikään nyt lähteä mihinkään. Olin aamulla pistäytynyt kävelemässä ja palannut läpihiostuneena ja se luja päätös mielessäni, että tässä helteessä, — kuvittelin sitä aivan poikkeukselliseksi, — en tänään enää lähde mihinkään.

Nyt oli siis vihdoinkin tehtävä hiukan työtä. Vähensin vaatetta siitäkin vähästä, mitä yleensä Brasiliassa käytin, hain esille paperin ja kynän ja sytytin tupakan. Olihan minulla ollut ylimalkaista ajatusta siitäkin, mitä minun olisi kirjoitettava, mutta pöydän ääreen istahtaessani en saanut ajatuksiani järjestykseen enkä päästä kiinni. Puhtaana pysyi paperi. Mitä hittoja, onhan se ennen alku syntynyt, vaikka pakosta, ja siitä on sitten juttu juossut! On kuin jokin sumuharso nyt olisi edessäni, taikka aivojeniko ympärillä se on? — jotakin tahkeata, läpäisemätöntä, ennen kaikkea kiusallista. Kirjoitan pari sanaa, — ei juttu siitä lähde, pyyhin ne pois —. Vikana on kai se, että kuvani siitä, mitä olisi paperille pantava, on hämärä, on kuin kiinni kytketty, — se on vallan hirvittävää! Yritys vielä kerran, tiukka henkinen pinnistys, — ei juokse!

Mitä tämä on? Ajatusko tylsynyt, aivotko pehmenneet? Ei, sitä en toki myönnä, olenhan täysin terve ja normaali, eikähän aikomukseni toki olekaan kirjoittaa tässä mitään raskasta viisaustiedettä, pieni koruton juttu vain, pari, kolme paperiliuskaa…

Pyyhin hikeä kasvoiltani, mutta sitä kihoo yhä lisää, paitanikin on aivan märkä. Nousen, ravistan ruumistani, astun aukinaisen ikkunan ääreen. Sieltä huokuu vastaani helteen kyllästämä, henkeä salpaava, tuuleton ilma, kuumempi vielä kuin on huoneessani. Minut valtaa avuton tuska. Istahdan taas pöydän ääreen, mietin vaatimatonta, pientä tehtävääni, mutta silmäni painuvat puoliumpeen ikäänkuin nukuttaisi, vaikka yöni olen äsken hyvin nukkunut ja virkein työaika on käsissä. Käteni koskettaa ikkunapieltä, — sehän polttaa! Sivelen seinää: polttavan kuuma on sekin!

Tämä kuumuus se siis minua painaa ja työtäni estää. — Sekö siis vain? Olenhan tähän jo vähän tottunut, tuskin tänään on sanottavasti kuumempi kuin muina päivinä. Ehkä nostikin minussa tämän kuumuudentuskan ja avuttoman raukeuden vain yritykseni ryhtyä työhön, — vikana on siis sittenkin vain oma saamattomuuteni ja tarmottomuuteni, jota koetan ulkonaisilla seikoilla kaunistella, pettääkseni itseni!

— Enköhän kuitenkin voi, niinkuin usein ennen, päättäväisyydellä voittaa haluttomuuteni? Täytyy voida, muuten olen hukassa!

Kirjoitin muutamia rivejä, mutta lamaannuin taas, tuskan hien helmeillessä otsastani. Tämä vietävän tulipätsi, tässähän muuttuu ihminen hyytelöksi, ruumis ja sielu palavat karstaksi! — Mutta näinköhän sittenkään? Tekeväthän täälläkin sentään ihmiset työtä, ruumiillistakin, pitäisihän pikkuruisen henkistä työtä voida vieraankin kestää. Ja olenhan kotona Suomessa, kiireen paikan sattuessa, joskus voinut kirjoitella täydessä kuumeessakin, korvien soidessa. Tässä on nyt jotakin noiduttua, olen varmaankin menettämäisilläni kaiken henkisen kykyni ja luomisvoimani. Kamalata!

Yritin taas oikein vihan voimalla, mutta helle raukaisi minut yhä uudestaan. Vihasin todella sillä hetkellä kaikkia tropiikin oloja, jotka tekevät ihmisestä vetelyksen, ja siitäpä rupesin nyt purkamaan sydäntäni paperille. Sadattelin oikkuani, joka oli viskannut minut tänne maapallon helvetinpuoleiselle laidalle… Tavallaanhan nämä etelän maat ovat armoitetut ja onnetarten suosimat. Täällähän kasvaa mikä tahansa nopeasti ja vaivattomasti, puu työntää hedelmäänsä, maa viljaansa, luonnonrikkauksia on mitä laatua tahansa vuorissa, metsissä, meressä. Mutta sittenkin, mikä niistä on täällä siunauksena, kun sama tropiikki riistää ihmiseltä tarmon ja työkyvyn ja tahdon ja voiman? Ja mikä pahempi tämä luonnon ruhtinaallisuus ja saavutusten helppous sekä siitä johtuva pyrkimys ansaita lyhyessä ajassa rikkautta, jonka omistajana jokainen tänne tullut eurooppalainen uneksii palaavansa kotiseudulleen, se kaikki turmelee ihmisen moraalisestikin, pilaa hänen luonteensa ja tekee hänestä epäilyttävillä konsteilla keinottelevan olion, oiusteiden kulkijan, lahjusten käyttäjän, niinkuin joka päivä nähdään. Rehellinen, raskas työ vie hitaammin perille, sitä ei täällä kestä. Täytyy rientää, voittaa voitot lyhyessä ajassa, ja sitten pakoon tropiikin hellettä!

Siihen ponnistukseen vaaditaan tavatonta tarmoa, jota esim. minulla ei olisi, sen jo huomaan, mutta johon kai hätä ja kärsimys ja kunnianarkuus ja taistelu olemisen puolesta pakottaa. Ne, jotka ovat tänne onnenhakuun tulleet, himoitsevat täältä aina pois viileämpiin maihin, vaikka olisivat olleet täällä 40 vuotta. Alkuasukastenkin ylimpänä unelmana on täällä kerran päästä ostamaan huvila tai "linna" jostakin vuoristosta, jossa ilma on lauhkeampaa ja jossa sitten sopii lekotella vaikka toimettomana. Työn orjat, neekerit ja ensi polven siirtolaisetkin, ovat tavallisesti tuomitut siihen orjuuteensa kaatumaan, ja siksipä he paiskivatkin töitä vain säännöstellen, mahdollisimman vähän, siksi vain, että henki pihisee vaikkapa banaanien turvin.

Näissä oloissa tuskin on kansanvalistuksellakaan koskaan edellytyksiä päästä yleiseksi ja sosialiset reformit, voidaanko niitä toteuttaa tässä tarmottomuuteen viettelevässä, kirotussa helteessä…?

— Sanoinko "kirotussa"? Se on tietysti liikaa ja väärin sanottu. Armas aurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken kukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niinkuin muuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan ylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen kaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen kytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi jalkaraudaksi, joka estää tämän hellemaan väestön lentämästä kovin paljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistollaan kaikkien muiden maanosain kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan ruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja lamauttaa ylen upean kehityksen.

Neekerit sen kuumuuden kestävät, ja ilmaston sekä rotusekoituksen vaikutuksesta muodostuu kai tämän maanosan asukkaista vähitellen jokin uusi, yhtenäinen rotu, jolla on mustien karaistuneet, ruumiilliset ominaisuudet ja samalla joukko valkoihoisten henkisiä avuja. Mutta jaksaako sekään uusi rotu näissä oloissa voittaa maapallon lauhkeain osain kansojen luonteen ja tarmon ominaisuuksia, se lienee epäiltävää. — —

Näin järkeilen siinä läähättäen ja hikisenä kirjoittaessani ja silmäilen sitten läpi, mitä olen kirjoittanut. — No, tulihan näille liuskoille kuitenkin jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä alkujaan olin ajatellut jutustella eikä kenties asiallisesti niin erikoisen pätevääkään. Olin toki saanut puretuksi paperille osan helteestä kärsivää sisuani, ja se oli hetkeksi helpottanut. Mutta — puh! kuinka on kuumaa, — nyt tämä saa jo riittää! Täytyy taas nojautua ulos ikkunasta hengittämään, siellä käy nyt toki heikko tuulen henkäys! — Puh — paita on ihossa kiinni! — ulos tästä sittenkin täytyy mennä, ulos meren suolaiseen tuoksuun tai palmujen varjoon, olipa sielläkin kuinka helteistä tahansa. Päätökseni keskeytymättömästä työpäivästä sai raueta, ja olihan tässä toki jotakin jo hosaistukin, niin, vallan tarpeeksi tämän maan oloihin katsoen.

Vedin eräänlaisella nautinnolla kengät jalkaani ja takin päälleni ja laskeuduin kuin tuota työn rasitusta paeten hississä alas.