ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.

Olin jo pari kertaa käynyt uimassa Rio de Janeiron kauniin ja kallisarvoisen rantavyöhykkeen muutamassa "postassa", s.o. luvallisessa uintipaikassa — kaikkialla ei näet veteenmeno ole sallittua mm. siitä syystä, että kaikkialle ei riitä vartijoita. Silloin oli käyty merikylpyjä ottamassa aikaisin aamulla, kello 7-8:n tienoissa, jolloin auringon paahtovoima vielä on pienempi, ja moneksi päivätunniksi sellainen aamu-uinti virkistikin sekä ruumista että sielua. Asunnostamme, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä rannasta, astuimme uintipaikalle uimapuvussa, kenellä uintivaippa hartioillaan, kenellä ei, eikä se asu ollut katuyleisöstä yhtään outoa, — noin siellä kävellään pitempiäkin matkoja.

Lämmin on jo aamulla ja suloista on sujahtaa veteen, jossa jo toisia pulikoi. Rantahietikolla taas asetutaan pieniin ryhmäkuntiin, joissa tarinoiden lekotellaan, ja välillä pistäydytään hyrskyjä vastaan kamppailemassa.

Varsinaisesta "uimisesta" ei näet tällä rannikolla tule paljonkaan puhetta, sillä meren mahtavat hyökylaineet, tavallisestikin parin, kolmen metrin korkuiset, paiskautuvat sellaisella voimalla loivaa rantahietikkoa kohti, että kysytään suurta taitavuutta ja voimaa, jos mieli "uida" näitä laineita vastaan. Merikylpy rajoittuu siis siihen, että mies tai nainen — usein he menevät veteen yhdessä — kahlaavat noin vyötäröitä myöten aaltoa vastaan ja antavat sen takaapäin paiskautua niskaansa taikka heittäytyvät sen vietäviksi rannalle. Voihan siinä tosin "puhkaistakin" aallon ja uida sen taakse uutta lainetta vastaan. Mutta se on varsinkin ensikertalaisille vaarallista urheilua, koska tällä rannikolla käy, aallon voiman lisäksi, erittäin väkevä, luoteen ja vuoksen vaihtelusta riippuva virta, joka vallan huomaamatta tempaisee uimamiehen mukaansa ja jota vastaan on toivotonta taistella. Sen tuntee jo kahlatessaan, virta pyrkii väkisinkin nielemään oikealle tai vasemmalle. Monen liian uskalikon mammanpojan on tuo virta vienyt kuulumattomiin, — sellaisten pelastamista varten ovat juuri vartioveneet ankkuroidut "postan" kohdalle, mutta sattumoissa on, ehtivätkö ne avuksi. Usein, esim. myrskyisinä päivinä, ei noita vartioveneitä muuten selällä olekaan. Silloin on oikeastaan uimaanmeno kiellettyä, — ken menee, menköön omalla vastuullaan. Rannalle sijoitetuissa tähystystorneissa, hirren nokkaan pystytetyissä kojuissa, joissa mies kauniilla ilmoilla vahtii virtoja ja liikettä, on sellaisina päivinä punainen lippu, eräänlainen myrskyvaroitus.

No niin, tässä "meidän postassa" oli pari kertaa kylvetty, mutta eräänä sunnuntaina lähdettiin hiukan edemmäs "posta 6:een", joka on pienessä poukamassa, niin että merilaineet eivät tule sinne suorastaan eivätkä täysvoimaisina — virtakin on siellä vaarattomampi. Siellä voi sen vuoksi oikein "uidakin" ja sinne kasaantuu siksi aina paljon kansaa lapsineen, koirineen ja suurine päivänvarjoineen, joiden varret upotetaan hiekkaan ja joiden alla sitten uinnin lomissa lepäillään. Sitä varjon tarvetta ei äkkinäinen heti ymmärrä; hänestä on, suolaisesta vedestä noustessaan, päivän helle hyväksi, miksi sitä paettaisiin. Mutta kokenut sen varjon merkityksen tietää ja kokematon oppii sen myös aikoinaan tietämään.

Meitä kokoontui tälle vilkasliikkeiselle rannalle nyt pieni suomalainen ryhmäkunta, joka siinä suloisesti vietti sunnuntaista aamupäiväänsä. Nautimme merikylvyistä, kellimme kuumassa hiekassa, kaskuilimme minkä jaksoimme ja pistäysimme taas veteen. Minulle oli painettu valkoinen liinalakki päähän suojaksi auringonpistolta, mutta tulipa muuan jymylaine ja kuori tiukalle vedetyn päähineen armotta kaljultani pois — sinne se meni. Mutta yhtä lysti oli silti, eikä tuntunut kuumuuskaan ylen rasittavalta. Käveltiin kauas hiekkarantaa pitkin ja jälleen teki mieli aaltoihin.

— Jos kuitenkin jo lähdettäisiin kotiinpäin, ehdotti vihdoin eräs "kokeneista".

— Nytkö jo pois paratiisista, vastustelimme me ensikertalaiset, joille tämä nautinto oli uutta ja korvaamatonta.

— Maallisesta paratiisista on hyvän sään aikana lähdettävä, tätäkin hyvää voi tulla liiaksi.

— Niin, mikään maallinen onnihan ei ole pysyväistä. Mutta vielä kerran laineisiin!

Käytiin vielä kerran, kuivailtiin vielä hetki päivänpaahteessa ja niin noustiin pienellä kaipauksen huokauksella autoon ja ajettiin kotiin. Siellä huuhtouduttiin suolavedestä ja pukeuduttiin sunnuntaipukuun.

Mutta viimeksimainittu toimenpide oli tällä kertaa tarpeeton. Sillä nytkös valtasi meidät auttamaton, sanomaton raukeus; pitkälleen piti mennä tahtoen tai tahtomattaan. Oli viivytty kylpyrannalla liian kauan ja sitäpaitsi pitkälle aamupäivää, jolloin aurinko ankarimmillaan porotti, vaikkei sitä siellä veden ääressä tuntenut. Kun sen liittolaisena vielä oli ollut ihoon ja uimapukuun iskostunut suolavesi, oli tämä "kuuri" äkkinäiselle peräti voimakas, — nyt se raukaisi. Siksi nukuttiin pyhävaatteissa iltaan asti ja pari tuntia valvottua ja riisuuduttua taas koko yö yhteen kyytiin, — se uinti oli ollut mainiota unipulveria.

Mutta kun minun aamulla piti nousta, tuntui ruumiissa omituinen kuumoitus. Tarkastelin ihoani enkä tuntenut sitä omakseni. Sen oli päivä polttanut tummanruskeaksi, ihanpa tummanpunaiseksi kaikista niistä paikoista, joita ei uimapuku ollut suojellut. Minusta oli yhtäkkiä tullut punanahka taikka kirjava kuvatus, — oli aivan kuin minulla nyt olisi ollut vaalea uimapuku ylläni. Ja niitä palaneita paikkoja poltteli ja kihelmöi niin vietävästi, varsinkin selkää. Ei olisi sietänyt panna paitaa päälleen, siinä oli olo kuin nokkosmättäässä, mutta ei ollut hyvä maatakaan, ei voinut oikeastaan olla mitenkään päin. Katsoin kuvastimeen: silmäni mulkoilivat tummapintaisesta naamasta kuin neekerin silmät ja kalju kalloni punoitti ja hohti.

Ihoa rasvattiin tietysti — hirmuinen kidutus sekin — ja kaikesta huolimatta puin lopulta päälleni ja ryhdyin tavallisiin hommiini, liikuin ulkonakin. Mutta suuri pulma oli siinä, ettei sietänyt, ei millään hinnalla, panna housunkannattimia olkapäille. Kuinkas nyt housut pysyvät? Tavalliset, solakat miehet käyvät etelämaissa enimmäkseen ilman henkseleitä, kiristävät vain takaremmiä tai vyötä, mutta kuinka minun vatsani siihen sopeutuu? Täytyi koettaa, ja ihme kyllä se onnistui. Tällaisessa asussa ja enimmäkseen takitta minun täytyi esiintyä toista viikkoa, jonka ajan polttoa kesti, — mutta housut eivät pudonneet kertaakaan.

Niin, toista viikkoa sitä ihonpolttoa kesti — muutamat kuuluvat samasta syystä sairastuvan useammiksikin viikoiksi — ja minä muistin alinomaa ottaneeni Brasiliassa perusteellisen aurinkokylvyn. Mutta vähitellen se kipu sentään antautui; tuli kutku sijaan, ja ihoni rupesi kesimään, — tavatonta, kuinka se kesikin! Punerrus vaaleni vähitellen, ei kuitenkaan kokonaan; vielä puolta vuotta myöhemmin oli minulla kuin vaalea "uimapuku" ylläni. Taisi olla lopultakin terveydeksi se "kuuri", eikä sitä ihoa uusilla uimamatkoilla päivä enää polttanut.

Noin viikkoa tuon muistorikkaan uintisunnuntain jälkeen tapasin taas samoja tuttavia, joiden seurassa olin ollut hiekkarannalla, ja he katselivat minua ensin vähän uteliaasti. Kuljin näet edelleen ilman housunkannattimia ja pyysin tupaan tullessani saada heittää takin päältäni. He ymmärsivät kyllä syyn, mutta veitikka silmässä he veistelivät:

— Kas, olette siis jo omaksunut täysin brasilialaiset tavat, näinhän täällä ollaan ilman takkia ja henkseleitä — tarkeneehan täällä.

— Tarkenee, vastasin, mutta viitaten kokemuksiini, jotka he muutenkin oivalsivat, lisäsin: — Minulla on tähän tavanmuutokseen kyllä omatkin, erikoiset syyni.

— Vai jäi sieltä hiekkarannalta muistoja, tuliko itku pitkästä ilosta?

— Tuli kirvelyä ja kiroilua. Mutta en kadu sitäkään kokemustani, se oli joka tapauksessa ihana sunnuntai.

— Oli kyllä, myöntelivät seurakumppanini, jotka kaikki aikoinaan olivat läpikäyneet samanlaisen eteläntaudin. — Hyväpä, kun nahka jäi eheäksi, muutamain selkään se kurssi on nostattanut kuin raipan jälkiä tai märkiviä paiseitakin.

— Kyllä nämä raipat kestetään, vakuutin. — Sen opetuksen kuitenkin sain, ettei Brasilian auringosta ole nautittava liiaksi.

— Ja että varjostimen alla on uimarannalla välipaloiksi hyvä lepäillä, — ei tule halveksia näitäkään kokemusperäisiä varokeinoja.