LIIAN MYÖHÄÄN.

Valtamerilaivassa tutustun monenlaisiin ihmisiin ja monenlaisiin ihmisvaiheisiin. Toiset ovat kyllä omista asioistaan puhuessaan hyvin vaiteliaita, ihan umpeensulkeutuneita, mutta toiset taas juttelevat niistä — ja nimenomaan niistä — hyvin avonaisesti, niin, muusta kuin omista asioistaan he eivät voikaan keskustella. Heidän ajatusmaailmansa kieppuu kokonaan tuon yhden, heidän omaa minäänsä koskevan kysymyksen ympärillä. Tätä viimeksimainittua lajia olivat erään eteläamerikkalaisen perheen jäsenet, joihin laivassa tutustuimme. Sitä perhettä oli kolmea ikäpolvea: isoäiti, vanha ja raihnainen rouva, joka alituiseen oli muun perheen huolenpidon kohteena, hänen poikansa, pitkä ja komea mies, varsin kypsässä iässä jo hänkin, tämän rouva, tuntuvasti nuorempi ja elämänhaluinen nainen, sekä tämän pariskunnan kaksi lasta, poika ja tyttö, noin parinkymmenen vuoden iässä olevia.

En tiedä mistä ansiosta olimme, vaimoni ja minä, päässeet tämän kaukaa tulevan perheen luottamukseen, — ehkä he sentään olivat yhtä avomielisiä muillekin, — niin vain tapahtui, että perheen eri jäsenet pitkin kotimatkaa laivassa usein avasivat sydämensä meille ja kertoivat yksityisistä oloistaan ja aikomuksistaan. Esittivät meille elämäntarinansa, kyselivät neuvojamme ja purkivat meille huolensa. Nuo huolet eivät olleet minkään köyhän perheen huolia, päinvastoin, ne aiheutuivat perheen suuresta varallisuudesta, jota olisi olevissa oloissa pitänyt mahdollisimman tehokkaasti käyttää. Vaivana oli alituiseen uudistuva kysymys siitä, miten perhe Eurooppaan saavuttuaan voisi mukavimmin elää ja nauttia. Niinpä sen jäsenet joskus meiltä kysyivät:

— Mitä neuvoisitte meille, kun tietysti tahdomme nähdä eri seutuja Euroopasta, ostaisimmeko Hampurista auton ja ajelisimme sillä maasta toiseen?

— Sehän on mukavin tapa nähdä maailmaa, varsinkin jos tahtoo kiirettä pitää.

— Kiirettä meillä kyllä ei ole, selitti aviomies. Mutta kävisiköhän vanhalle äidilleni rasittavaksi aina pysähdyspaikoilla, ateriain aikana ja yöseuduiksi, astua autosta ulos ja taas autoon, hotelliin yöksi ja taas aamulla matkalle.

— Mutta sehän se tulee eteen, vaikka junassakin matkustaisimme, pisti hänen rouvansa väliin. — Kuinka hän sen ja junanmuutot kestäisi!

— Eikö teidän sopisi valita jokin sopiva kaupunki, esim. kylpypaikka keskukseksi, jonne sijoittaisitte vanhan rouvan ja josta tekisitte matkoja länteen ja itään ja etelään ja pohjoiseen?

Aviopuolisot katselivat silloin vaiti ollen toisiaan ja nuorten kasvoilla leikki melkein ivallinen hymy — ajatus ei näyttänyt olevan heille uusi, mutta se oli jostakin syystä mahdoton.

— Sopisihan sitäkin tuumia, vastasi sitten aviomies verkalleen. — Pelkään vain, että äitini ei suostuisi jäämään yksin…

Siinäpä se! Vanha rouva ei ollut keskustellessamme saapuvilla, vaan tulla köpitti hetken kuluttua naisten salongista. Hänen poikansa riensi heti häntä vastaan, saattaen hänet seuraamme, ja kaikki perheen jäsenet kilpailivat nostaakseen isoäidille mukavimman tuolin ja asettaakseen sen sopivimpaan siimekseen. Se oli kumara muija, arviolta 75-80 vuoden ikäinen; kasvot olivat ryppyiset, mutta niillä pälyi vielä itsetietoisuutta ja tahdonvoimaa. Hän ei puhunut saksankieltä, jolla keskustelimme, mutta tahtoi kuitenkin saada selon kaikesta, mitä puhuttiin, joten kävi vaivalloiseksi kääntää hänelle kaikki espanjaksi.

Keskustelu noista auto-aikeista katkesi sen vuoksi ja muutenkin heti, perheen jäsenet eivät nähtävästi tahtoneet sitä nyt jatkaa.

Sen lisäksi, mitä perhe itse kertoi, kuulimme eräältä heidän maanmieheltään vähän tarkemmin sen elämänvaiheista.

Kantaisä oli kuollut sanomattoman rikkaana kolmisen kuukautta sitten. Hän oli ollut tuomari ja virassaan rikastunut, omituista kyllä meikäläisten käsitysten mukaan, mutta hänen maassaan se ei ollut mitään aivan outoa. Ja hänen oli, vastoin tavallisuutta, onnistunut pysyä tuottoisessa virassaan vuosikymmeniä. Yleensähän siellä tosin virkamiehet vaihtuvat hallitusvaihdosten aikana, joita tiheään tapahtuu, mutta tällä miehellä oli ollut niin hyvät tuntosarvet, että hän presidentinvaaleissa tai muissa hallituspulissa osasi aina liittyä voittavaan puolueeseen ja siten säilyttää virkansa ja asemansa. Hän oli siten kasannut peson toisensa päälle ja käyttänyt niitä hyvin vähän kotinsa ja perheensäkin hyväksi; oli elää kituutettu vallan alkeellisessa asunnossa ja hyvin niukasti, — mitkään huvitukset tai muut elämännautinnot eivät tietysti tulleet kysymykseenkään. Ja tämä saituri eli hyvin vanhaksi, kiduttaen perhettään miltei puutteessa. Kun hän sitten vihdoin kuoli, lankesivat nuo suuret varat tietysti hänen perheelleen, ennen kaikkea leskelle, joka kaiken ikänsä oli saanut säästää ja kieltäytyä ja raataa.

Nyt alkoivat perheelle makean leivän päivät. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että nyt tulee entisestä kitupiikinelämästä loppu, nyt on saadusta varallisuudesta nautittava. Mutta ensiksi oli tehtävä suunnitelma, miten oli nautittava tehokkaimmalla tavalla. Päätettiin kaikkein ensiksi tehdä tropiikkimaissa aina uneksittu Euroopan-matka, panna säästövaroista tarpeellinen määrä sitä varten pyörimään ja elää rennosti. Nyt oltiin juuri tällä matkalla, — koko perhe.

Sillä vanha rouva, joka kauimmin oli miehensä rinnalla köyhyydessä kitunut, ei iästään eikä heikoista voimistaan huolimatta ollut suostunut jäämään kotiin; hänen piti päästä mukaan, hänkin halusi vielä elää ja nauttia. Hänen takanaanhan olivat vielä rahat ja hän piti nyt perheensä kurissa — kaikki saivat hyppiä varpaillaan hänen edessään ja totella hänen toivomuksiaan. Hän ei tosin jaksanut enää paljon liikkua, vielä vähemmin hän kesti syömisen tai juomisen nautintoja, mutta kaikkialla, mihin perhe vain meni, elokuviin tai iltakonsertteihin, piti hänen kuitenkin olla mukana, — muuten ei mennyt kukaan. Hän näet halusi vielä nauttia elämästä hänkin, mutta se nauttimisen aika oli valitettavasti tullut hänelle liian myöhään.

Siksi mutkisti perheen kaikkia tulevaisuudenkin suunnitelmia se kysymys, miten niihin isoäiti kulloinkin suhtautuisi, miten voitaisiin järjestää asiat niin, ettei hän asettuisi poikkiteloin. Hänellä oli kärttyisä luonne, oli kai elämänsä varrella kovasti kiusaantunut, eikä hän nyt tahtonut suoda toisille sitä, mistä hän ei itse jaksanut nauttia.

Eikä hän enää jaksanut nauttia paljon mistään. Soittajaisissa hän nukahti ja viinilasi, josta pariskunta paljon piti, häntä pyörrytti — pullo pois! Hänen kohtalonsa oli kaikesta nykyisestä rikkaudestaan huolimatta oikeastaan syvästi traagillinen, sillä nuo elämännautintoon tarvittavat varat hän oli saanut käsiinsä liian myöhään. Jos saituri olisi kuollut muutamia vuosia aikaisemmin, olisi leskikin vielä voinut nauttia esim. matkustamisesta ja hyvinvoinnista, joihin molempiin häntä aina luonto oli vetänyt. Mutta ukkorähjä eli pahimmoilleen niin kauan, että leskeltäkin olivat voimat kuluneet lähelle loppuaan, nauttimiskyky kokonaan loppuun, halu ja kademieli vain oli jäänyt jälelle.

Kun muori väsyneenä ja raihnaisena väliin oli saatu hytissään vuoteelle ja torkahtamaan, silloin perhe kuin vapautuneena nousi kannelle, tilasi itselleen jotakin virkistävää juotavaa ja seurusteli matkatoverien kanssa. Mutta silloinkin pyrki keskustelu aina kohdistumaan siihen, miten kantaäitiä maihin tultua olisi hoivattava.

— Olemme nyt päättäneet ensiksi asettua Pariisiin, siellähän on niin paljon nähtävää, kertoi vanhentuva herrasmies, jolla ilmeisesti oli vilkas halu tutustua maailman keskipisteen erilaisiin huvipaikkoihinkin ja -keinoihin. — Asettuisimme johonkin hyvään hotelliin, mutta emme tiedä, käykö se äitini vuoksi päinsä ja täytyneekö hänen takiaan hakea siellä jokin täyshoitola, joka ehkä on kodikkaampi, mutta ikävämpi.

— Ottakaa sairaanhoitaja vanhaa rouvaa vaalimaan, kehoittelimme. — Silloin voitte hyvin asua hotellissakin ja vapaammin käydä museoissa ja teattereissa.

Mutta perheenjäsenet katselivat taas vakavina toisiaan, se oli nähtävästi sekin vaihtopuoli jo tarkoin pohdittu. Ja elämänhaluinen aviopuoliso vastasi alakuloisesti:

— Hän ei suostu siihen, hän tahtoo tulla mukaamme, minne me vain menemmekin, vaikkei jaksaisikaan. On hyvin vaivalloista raahata häntä kaikkialle.

Ymmärsimme hyvin, että niin todella oli. Ja yritimme sen vuoksi puhua järkeä, että täytyyhän nyt sentään nuorempain saada käydä katsomassa Pariisin merkillisyyksiä, vaikkei vanha ihminen jaksaisikaan kaikkialle, sehän on luonnon laki. Perheen nuoremmat jäsenet suhtautuivat suurella innostuksella tähän järkeilyymme, mutta aviopuolisot pudistelivat surumielisesti päätään. Ja hetken kuluttua näkyivät taas ovella vanhan kantaäidin harmahtavat, ryppyiset, mutta samalla terävät kasvonpiirteet. Hän oli vain hetken torkahtanut, herännyt ja huomannut olevansa yksin, suuttunut ja soittanut. Nyt hyttipalvelija talutti häntä tupakkahuoneeseen, jossa istuimme, ja perheen jäsenet ryntäsivät taas häntä vastaanottamaan. Mutta ankaruus ei heti sulanut hänen kasvoistaan, hän laski tulemaan kappaleen vihaisensävyistä espanjaa ja katseli sangen epäilevästi meitäkin, muukalaisia, jotka muka aina houkuttelimme perheen hänen luotaan pois ja neuvoimme sille kuka ties mitä.

Jatkoimme vielä tuokion kankeaksi käynyttä seurustelua ja vetäysimme sitten syrjään tuosta yksin jääneestä perheestä. Emme voineet olla toteamatta, kuinka monenlaisia surut ja vaivat tässä maailmassa voivat olla. Tälläkin perheellä on nyt varoja elää kuinka mukavasti ja loisteliaasti tahansa. Toisten on yhtenään pohdittava, miten saada vaatimaton elämisensä kunkin kieltäytymisen avulla solumaan siedettävästi päivästä toiseen, ei siinä auta kenenkään ryppyillä. Tässä vatvovat perheen jäsenet lakkaamatta, miten käyttää rajattomia varojaan mukavuudekseen ja elämännautinnokseen, — heillä on siinä kuitenkin yksi paha solmu, jonka ohi eivät koskaan pääse. Ja tuo solmu, tuo raihnainen, vanha rouva, — myötätuntomme oli kaikesta huolimatta hänenkin puolellaan — hän halusi käyttää riutuvien voimiensa rippeet maistellakseen vielä jotakin siitä elämänmukavuudesta ja loistosta, jota hän aina oli uneksinut ja josta hänen aina oli ollut, työn orjana, katveessa raataessaan, kieltäydyttävä, mutta hänelle oli nyt juuri, kun taivas oli kirkastunut, tullut ehdoton este: elinvoimat olivat katveessa kuluneet!

Ilmeisesti jäivät tuon tuttavamme perheen vaikeat pulmakysymykset ratkaisemattomiksi vielä laivamatkan päättyessäkin. Toisinaan näin kuitenkin varsinkin perheen nuorempain jäsenten katseissa, heidän noita kysymyksiä yhä pohtiessaan, kärsimättömyyttä ja uhmaa, joka pani aavistamaan, että he jollakin hetkellä halusivat tehdä tenän ja mennä mihin tahtovat, upota suuren maailman huvitteluelämään. Mutta säälin heitä silloinkin, sillä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ymmärsin, että heillä ei tule koskaan olemaan voimaa vapautua niistä kahleista, jotka heitä sitoivat. Sen he, alakuloisiksi taas vaipuessaan, näyttivät itsekin oivaltavan. Minulla ei tietenkään ollut oikeutta ajatella mitään rumaa tämän tavallaan hienosti sivistyneen perheen jäsenistä, mutta joskus en sittenkään voinut olla kuvittelematta, että he väliin toivoivat, ettei kohtalo jatkaisi näitä heidän nykyisiä kahleitaan yhtä pitkälle, kuin se jatkoi saidan kantaisän painostavaa komentoa. Mutta jos heistä todella joskus siltä tuntuikin, niin he varmaankin samassa kavahtivat mokomaa mieleen hiipivää ajatustakin, sillä olisihan se itse asiassa tietänyt heidän toivovan vanhan muorin kuolemaa.