PIENI AUTORETKI.
Reading edition
En rohkenisi ryhtyä laatimaan pientäkään, osittaistakaan kuvausta siitä suuresta maasta, Brasiliasta, jossa jouduin viettämään kuukauden päivät, enpä edes sen pääkaupungistakaan, siksi erikoinen se on luontonsa, edellytystensä, asujaimistonsa ja tämän ajatustapain puolesta — siihen esitykseen vaadittaisiin perusteellisemmat tutkimukset ja perehtymiset kuin mitä tuolla ajalla ehtii saavuttaa. Jokin henkilökohtainen muistelma, kokemus tai havainto tuosta oudosta maasta voi enintään tulla tässä jutustelun aiheeksi satona valtamerentakaiselta matkaltani. Teen tämän "varauksen" jo heti, ettei lukijani luulisikaan minun yrittävän ryhtyä kuvailemaan tuota kaukaista maata ja sen oloja.
Siksi: jokunen pikavalokuva vain.
* * * * *
Erään hyväntahtoisen maanmiehemme kutsusta pääsimme, omaiseni ja minä, muutamana maaliskuun sunnuntaina ajelemaan autolla Rio de Janeiroa ympäröivään vuoristoon. Laitakaupungin verraten alkeellisten asumusseutujen läpi nousimme rinteitä kiertäen verkalleen ylöspäin ja tuokion kuluttua avautui jo eteemme ensimmäisiä, ihania näköaloja rantalakeudella sijaitsevan kaupungin ylitse merelle päin. Taas kiemurteli tie, joka on rakennettu usein hyvinkin jyrkkien rinteiden reunalle, vuorten taakse, jotka peittivät merinäköalat, mutta siellä avautui samalla uusia, ihmeellisiä nähtävyyksiä. Ylivoimaisen vaikutuksen teki siellä varsinkin rinteiden rehevä kasvullisuus. Kasvit, jotka kotona pohjolassa kituvat kukkaruukuissa, rehoittavat täällä miehen ja kahdenkin mittaisina lehti- tai runkokasveina, joista toisissa upeilevat suuret, voimakasväriset kukkaset. Väliin ne ovat paksupiikkisiä, kovalehtisiä aarniokasveja, joiden lomitse ainoastaan hakkuukirveen avulla voi päästä, väliin taas suuria, tuuheita tasalatvapuita, jotka komeilevat koreassa, sinipunertavassa tai vaaleankellertävässä kukoistuksessa, niin että koko metsä on värikylläinen; väliin vielä pitkäluikeroisia, köysimäisiä loiskasveja, liaaneja, jotka kietoutuvat toisten puiden ympärille, heittäytyvät puusta toiseen, usein tien ylitsekin, ja vaikuttavat käärmemäisiltä vonkareilta — niiden satojen eri kasvien nimiä on mahdoton muistaa. Mutta yhteisesti ne muodostavat ihanan tropiikkimetsän.
Tällaisen tuuhean lehtimetsän läpi ajaessamme pysäyttää herttainen, kaikkiin tropiikin ongelmoihin hyvin perehtynyt ohjaaja-isäntämme äkkiä autonsa ja osoittaa:
— Tuossa kasvaa villiytynyttä kahvipensasta, joka parhaillaan on hedelmässä. Haluatteko oksan mukaanne?
— Tietysti, ja katsotaan pensasta lähemmin.
Noin parin metrin korkuisessa varressa oli useita hedelmäoksia, joissa jokaisessa oli satakunta hedelmää, pyöreitä, punaisenruskeita, noin ruusunhedelmän kokoisia ja muotoisia marjoja, joita siitä saattoi poimia kuin vattuja varresta. Niiden pehmeän ulkokehyksen sisäpuolella on vastakkain kaksi vaaleaa papua. Siinä ovat nyt "kahvipavut", noista marjoista nektarimme lähtee. Varsinaisille kahviviljelyksille on pensaat tietysti istutettu rivittäin ja laaduiltaan lajiteltu. Nämä metsäpensaat olivat villiytyneitä karkulaisia, muun vesakon keskessä lymyileviä, joiden hedelmä kuitenkin saattaa olla yhtä käyttökelpoinen ja maukas kuin viljelty kahvi. Marjat vain kuivataan, roskat karistellaan eri menetelmillä pois, pavut puhdistetaan, — mutta tässä ei ole tilaisuutta ruveta selittämään kahvinviljelyksen eri keinoja eikä salaisuuksia.
Banaanipuita — taikka pensaitahan ovat tavallaan nekin — kasvaa myös villiytyneinä noiden rinteiden välisissä, alavammissa laaksoissa. Mutta ajoimmepa useiden huvilain tai viljelystarhain ohi, joihin näitä isolehtisiä rytikasveja oli istutettu ja joissa parhaillaan tuoreista, verraten hennoista vuosivarsista riippui kauniinkellertäviä, raskaita banaaniterttuja, kussakin noin 50-60 hedelmää. Satoa korjattaessa hakataan nämä varret terttuineen pois — uusia varsia kasvaa rungosta jo silloin uutta satoa varten. Huvilain portilla seisoi usein niiden asukkaita, enimmäkseen mustia, tarjoamassa ohiajaville tarhainsa tuotteita pienestä rahasta. Ostimme tertun, joka iskettiin meille rungosta irti, ja syödä mauskutimme sitten taipaleen varrella noita maukkaita hedelmiä. Vuoroin pistettiin poskeen samoin tien ohesta ostettuja mandariineja, jotka ovat kooltaan suurempia ja maultaan imelämpiä kuin eurooppalaiset.
Talojen ohi ajettaessa olin oudoksuen katsellut noin viiden metrin pituisia keppejä, joita niputettuina oli ladottu pystyyn kattoa vastaan. Vihdoin kysäisin:
— Mitä ongenvapoja nuo ovat?
— Ne ovat kuivamaan pantuja sokeriruokoja, vastasi ohjaajamme, — niistä saamme kahviimme sokerin.
— Kepinpalako vain kuppiin?
— Vaatii se sentään vähän perusteellisempaa valmistelua, mutta ei kovinkaan monimutkaista. Ja voipa "kepinpalaakin" senpuolesta pureskella nautinnokseen.
Siellä täällä vilahteli tien poskessa kellertävä, alava kenttä, jossa noita ruokoja kasvoi kuin jättiläisryteikköä. Ja erään talon portilla kaupattiin meille kuorittuja sokeriruo'on paloja, joita oli pistetty eräänlaiseen tikkuviuhkaan. Maisteltiin siis näitäkin "sokeripaloja", joilla paikkakuntalaiset kuuluvat työn varrella virkistävän suutaan, ja imeliähän ne olivat, jopa äiteliä, ja sitäpaitsi kovasyisiä, — mieluummin pureskelen sokerijuurikasta. Mutta nuo ruo'ot muodostavat tärkeän osan tämän aurinkoisen maan rikkauksista. Niistä saa vähällä vaivalla, kuivattamalla, jauhamalla ja keskipakoispuhdistuksella, sitä ruskeata ruokosokerijauhetta, joka sitten vientimaissa "raffinoidaan", — alkuasukkaat käyttävät sitä enimmäkseen sellaisenaan.
Olimme siis jo tällä autoajelulla saaneet nähdä pienoiskuvia Brasilian tärkeimmistä luonnontuotteista: kahvista, sokerista, hedelmistä, ja olihan myöskin riisivainioiden ohi ajettu. Näitä maita ei paljonkaan lannoiteta, ne kasvavat kohtuullisella hoidolla — korjaa pois sato vain! Kelpaapa sitten elää köllötellä, juoda kahvia ja syödä hedelmiä ja ottaa ettoneita katoksen alla kuumimman sydänpäivän ajan!
Mutta mistään erinomaisemmasta hyvinvoinnista eivät tienvartiset asumukset kerro. On siellä kyllä kauniita huviloitakin, mutta enimmäkseen siellä on vallan alkeellisia "kämppiä". Viimeksimainittuja kyhäävät maatyöläiset, mustat ja mustanpuhuvat, itselleen muutamassa päivässä. Rakentavat risuista ja oksista eräänlaisen kehän ja lyövät sitä vastaan lapiolla mäestä kellertävää, sitkeää savea, lyövät sisä- ja ulkopuolelta, — siihen kovettuu savi auringon avustuksella muutamissa tunneissa. Katoksi ostetaan tavallisesti rautapeltiä. Maja, jossa ei ole mitään ikkunoita, oviaukko vain, ja jonka permantokin on yhtä samaa savea, on valmis, ja perhe, jossa tavallisesti on lauma mustakiharaisia lapsia, voi muuttaa sisään. Jos sade tai myrsky tai muu vahinko särkee jonkin nurkan tai seinän, lyödään vain lapiolla uutta savea sijaan, se kovettuu siihen heti.
Vuorenrinteitä kierrellen on jouduttu 700 metrin korkeuteen ja ilma tuntuu siellä, näköaloja ihaillessamme, aika viileältä. Katvepaikoissa ihan viluttaa. Vuoriteitä on kuitenkin vielä melkoista ylemmäskin, etäisemmät ylängöt ja huiput, joista muutamalle parastaikaa rakennetaan suurta Kristuksen patsasta, ovat paljon korkeammat. Mutta lähdemmepä jo vähitellen laskeutumaan alaspäin toisia teitä ja toisia näköaloja kohden. Ajetaan alavan, laajan banaanikentän halki ja tullaan vihdoin järville, "laguuneille", jotka ovat yhteydessä meren kanssa. Siellä näemme sunnuntaionkijoita, jotka vetävät vedestä merkillisennäköisiä, terävänokkaisia tai suurpäisiä kaloja, ja toisia, jotka "kravustavat" leveäselkäisiä, monijalkaisia, mutta pyrstöttömiä äyriäisiä. Veteen varovat kalastajat sentään menemästä, osaksi syystä, että näissä laguuneissa kerrotaan olevan krokotiilejä, osaksi, koska eräs omalaatuisensa rantapuu, jonka tuhathaaraiset juuret ulottuvat ympäri järven rantojen, muodostaa niistä juuristaan tiheäsilmäisen verkkovarustuksen, jonka läpi on vaikea päästä veteen ja vielä vaikeampi vedestä pois.
Tämä alava, suorantainen laguunialue on tuskin terveellistä seutua; siellä varmasti viihtyvät kuumesääsket, jotka itse pääkaupungista on hävitetty pois. Kaupunkiin päin ajettaessa noustaankin taas ylöspäin niille rannikkovuorille, jotka mahtavina kiertävät koko Rion lahden muodostaen sen kuuluisan kehyksen. Tämän tien varrella, mereen ulkonevilla vuoriniemekkeillä, on hauskoja "kosteikkoja", rinteille rakennettuja ravintoloita, joista on mahtava näköala merelle ja joissa teekuppi maistuu mainiolta.
Sieltä vie meren äyräälle rakennettu kaunis rantatie takaisin kaupunkiin. Se tie on monen kilometrin pituudelta ollut louhittava tai kaivettava — sillä kivi on rapautunutta ja verraten pehmeätä — jyrkästi mereen putoavan vuoren seinämään, ja monin paikoin ammottaa tiensyrjän alla pohjaton syvyys — valtameren mahtavat laineet kuohuvat ja särkyvät siellä alhaalla vuorta vastaan.
— Tämän osan tiestä, joka on tullut hyvin kalliiksi, lahjoitti Rion kaupungille eräs rikas yhdysvaltalainen, jolla oli huvilansa tämän vuoren rinteellä, kertoi autonajajamme. — Ja tuossahan se hänen komea huvilansa on vieläkin, niemekkeen kärjessä, hiukan kauempana on hänen hautapaikkansa.
— Hän on siis jo kuollut?
— Murhattu.
— Hyväntekijä murhattu, miksi?
— Se oli rakkaustarina, tavallista räikeämpää laatua. Hänellä oli kaunis, etelämaalainen rouva, joka mieltyi toiseen mieheen ja halusi vapautua entisestä. Oikeudenkäynnissä ei tosin saatu rikosta toteennäytetyksi, mutta yleinen usko on se, että rakastaja raivasi aviomiehen tieltään.
— Elääkö leski vielä?
— Elää kyllä, tuossa huvilassa arvatenkin elää, ellei ole matkoilla.
— Mutta niin ollen en uskoisi häntä myötäsyylliseksi miehensä murhaan.
— Kuinka niin?
— Jos hän olisi syyllinen, ei hän varmaankaan haluaisi asua tässä jylhässä paikassa, murhapaikan vieressä, hirmukuilujen kupeella, hän ei voisi siellä kestää omantuntonsa soimausta. Nämä kuiluthan ikäänkuin houkuttelevat itsemurhaan vallan syyttömiäkin, mitä sitten syyllistä…!
— Saattaa olla niinkin. Mutta luonteita on niin monenlaisia, toiset ehkä hekumoivat kärsimyksistään ja rikoksensa muisteloista.
Se murhetarina painoi hetkeksi mielialan autossa vakavaksi. Mutta samassa porhallettiin jo kuilutieltä kauniille uimarannalle, jossa tuhansia ihmisiä mylleröi. Se näky heti kiskaisi kaiken huomiomme puoleensa. Mutta sen uimarannan ja sen elämän kertominen, Rio de Janeiron ihmeellisyys ja ihanuus sekin, vaatii kyllä oman lukunsa.