PAREMMALLE PUOLELLE.

Euroopasta Etelä-Amerikkaan matkustettaessa on päiväntasaajan yli kulkeminen suuri tapaus. Sitä joka laivassa juhlitaan ja näitä juhlia valmistellaan monta päivää. Pannaan käyntiin entisajoilta periytyneet, hiukan karkeatemppuiset kastetoimitukset, joissa esiintyvät toimitusmiehinä ja "vannottajina" (laivamiehistä palkatut) Neptunus-jumala ja hänen lukuisat apulaisensa, jotka kannelle laaditussa altaassa kastavat ensikertalaiset matkustajat, kuitenkin vain ne, jotka siihen ilveilyyn tahtovat antautua. Järjestetään urheilukilpailuja, nuorisonleikkejä ja pukutanssiaisia, ja lopuksi juodaan pullo samppanjaa, joka seuraavan puolentunnin kuluessa raskaasti hikoillaan ruumiista ulos. Koetetaan pitää iloa matkan helteisen yksitoikkoisuuden viihdyttämiseksi.

Päinvastaiseen suuntaan matkustettaessa ei ainakaan suuria Neptunus-juhlia panna toimeen syystä, että melkein kaikki etelästä Eurooppaan matkustajat, lapsia lukuunottamatta, ovat jo päiväntasaajan yli kulkeneet. Mutta jännittyneinä ja kaivaten odotetaan tälläkin retkellä saapumista tälle rajaviivalle ja sen yli pääsemistä, sillä sehän tietää kuumuusvyöhykkeen sivuuttamista ja solumista viileämmille vesille. Jotakin juhlallisuutta tahtoi laivamme nuoriso kuitenkin tälläkin retkellä saada toimeen ja niin asetettiin "komitea", jonka tuli ekvaattoripäiväksi järjestää kilpailuja ja leikkejä tanssiaisineen ja soittajaisineen. Nuo valmistelupuuhat, joihin useimmat nuoremmista luokkamatkustajista joutuvat mukaan, ovatkin ehkä kiinnostavimmat koko juhlahommissa, koska ne eräiksi päiviksi sitovat ajatukset tiettyyn, yhteiseen harrastukseen.

Juhlapäivän aamu oli käsissä. Laivanpäällystön tiedoitusten mukaan oli klo 11 ap. "hurahdettava" päiväntasaajan yli. Hiukan jännitystä oli siis mielialassa. Saapuessani ruokasalista, aamukahvilta, kannelle, tapasin siellä erään matkustajatoverin, jonka kanssa silloin tällöin olin jutellut — hänen lepotuolinsa oli lähellä omaani — ja joka nytkin pysähdytti minut tarinoimaan. Se oli hienopiirteinen, solakka herra, aina huolellisessa puvussa ja usein kukkanen napinlävessä. Hän seisoi siellä nyt katon kannatuspylvääseen nojaten, niinkuin usein oli tapansa, — hän veti näet toista jalkaansa perässään ja levähti sen vuoksi kävellessäänkin usein. Tervehdin häntä tuttavallisesti ja totesin ensi sanoikseni, että nyt tänään siis juhlitaan päiväntasaajaa.

— Niin, tänään päästään pallomme paremmalle puolelle, hän vastasi iloisesti.

— Paremmalle, virkahdin hiukan hämmästyneenä, sillä tiesin, että hän oli argentinalainen. — Tarkoitatte, että nyt pääsemme vähitellen pallon lauhkeammalle, viileämmälle puolelle.

— Niin, ja yleensä paremmalle puolelle, hän vastasi itsepäisesti, siirtyen mukavampaan noja-asentoon. — Jos päiväntasaaja jakaa maapallon kahtia, on sen pohjoisempi puoli epäilemättä parempi puoli. Siellä on Eurooppa ja Yhdysvallat, vanha sivistys ja uusi yritteliäisyys, työ ja kunto, jalot aatteet, paremmat ihmiset…

— Niin, etelän maathan ovat vielä nuoria ja tavallaan muokkaamattomia, yritin vielä väitellä, — mutta niillähän on rajattomat mahdollisuudet, tulevaisuus…

Mutta hän puisteli sormeaan ja jatkoi melkein kiihtyen:

— Ei, ei, se on erehdys. Niistä maista ei tule koskaan muuta kuin siirtomaita, joiden antimia kaikkialla tarvitaan, mutta joita vain "eksploateerataan". Niissä ei viihdytä, nimittäin eivät viihdy muut kuin sekarotuiset ja neekerit — alkuasukkaitahan ei enää paljon olekaan —, kaikki muut sieltä kaihoilevat tänne "paremmalle puolelle".

— Etteköhän sentään tänään katso asioita etelän kannalta liian pessimistisesti, intin vieläkin. — Kun kulttuuri kerran juurtuu näihin maihin…

— Se ei sinne juurru, keskeytti hienopiirteinen puhetoverini melkein äkäisesti. — Minulla ei ole mitään syytä panetella tuota uutta maailmaa, jossa minulla on kotini ja perheeni ja toimeentuloni, jossa olen pari vuosikymmentä menestyksellisesti työskennellyt ja jonne siten olen eläytynyt. Enkä sieltä kai nytkään olisi lähtenyt, ellei minun terveyteni vuoksi olisi pakko Saksasta hakea erikoislääkärin hoitoa — sitä ei sieltä saa. En panettele uutta kotimaatani, mutta tiedän, mikä se on ja mitkä ovat sen edellytykset. Ja siihen perustuen olen selvillä siitä, että pohjoinen puolisko on parempi puolisko. Siksi niin sydämestäni iloitsen siitä, että sinne nyt pääsen, iloitsen, että tänään solahdetaan rajaviivan yli ja että sitten ripeästi lähestytään terveempiä, raikkaampia ja kaikin puolin arvokkaampia seutuja. Ja teillä on tietysti sama tunne?

— Mitäs minusta, pikamatkustajasta!

— Tässä suhteessa olemme pikamatkustajia kaikki. Olimmepa tropiikissa vuosia, kuukausia tai vuosikymmeniä, kun sieltä palaamme, hengitämme kaikki helpotuksesta.

Hän hymähti hilpeästi ja lähti taas jatkamaan hidasta kävelyään, toivottaen:

— Näkemiin, siellä paremmalla puolella!

Jäin katselemaan juhlavalmistuksia ja istahdin sitten vuokratuoliini odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva sivuuttaa päiväntasaajan.

Jo töräyttikin laivan höyryämyri pitkän, karkean tuhahduksen merkiksi siitä, että nyt juuri kuljettiin tasaajaviivan yli, missä päivä ja yö ovat yhtä pitkiä, missä ei ole kesää eikä talvea eikä hämärää. Syntyi vilkasta liikettä kannella, ihmiset nousivat nojatuoleistaan, taputtivat käsiään ja tervehtivät toisiaan iloisin huudahduksin. Soittokunta puhalsi reippaan marssin ja rupattelevissa seuroissa singahteli tavanmukaisia kompalauseita:

— Näittekö sen, tuossahan se juuri vielä on (nimittäin päiväntasaaja).

— En nähnyt, mutta kuulin.

— Kolahtiko laiva sitä vastaan?

— Ei, mutta vinkaisi…

— Sitä viivaapa ei nähdä eikä kuulla, mutta se tunnetaan. Eikä sitä tunnettaan voi kukaan kieltää!

— Hei, nyt ravakasti eteenpäin, pohjoista kohden!

Tuntia myöhemmin istuttiin taas ruokasalissa, aamiaisella. Huomasin, että se hienopiirteinen herra, joka tavallisesti huonoine jalkoineen ensiksi asettui ruokapöytään, nyt ei ollut siellä, kuinka lie myöhästynyt. Ateria oli aluksi tavallista vilkkaampi, mutta se vilkkaus tyrehtyi ja sammui vähitellen, mielialaan tuli jotakin hillitsevää. Ja yht'äkkiä kuiskasi edeskäypä, joka usein muulloinkin välitti meille päivän uutisia, annostaan tarjotessaan ja nyökäyttäen päätään tuota tyhjää tuolia kohden, hiljaa:

— Hän on äsken kuollut.

— Tuoko kukkarintainen argentinalainen?

— Juuri hän, tieto siitä leviää nyt pöydästä pöytään.

— Mutta kuinka se on mahdollista, tiedustelin järkyttyneenä. — Tapasin hänet toista tuntia sitten ja juttelin hänen kanssaan pitkän hetken, — hän oli aivan entisellään.

— Niin oli, pukeutui aamulla, kuten tavallisesti ja käveli kannella. Sitten hän meni 1/2 11:n aikaan laivalääkärin vastaanottohuoneeseen — hän kävi lääkärin luona joka päivä —, ja siellä hän yhtäkkiä horjahti ja kaatui tuolilta lattiaan. Sai tietenkin halvauksen…

— Ilmeisesti…

Kävin aivan sanattomaksi, ajatukseni tuntui melkein kuin pysähtyvän. Hänkö, jonka kanssa äsken rupattelin, joka tuossa juuri iloitsi pääsemisestään päiväntasaajan "paremmalle puolelle", hänkö ei sitten sen rajaviivan yli päässytkään … tuli äkkieste… Taikka hän joutui viime hetkessä kulkemaan toisen, vielä tärkeämmän rajaviivan yli, siirtyi sillä tavalla "paremmalle puolelle". Hänen heikko, taudin runtelema ruumiinsa taittui, taittui juuri ennen kuin höyrytorvi törähti. Hän astui kyllä rajaviivan yli hänkin, mutta hiukan toisella tavalla, kuin itse äsken kuvitteli, vakavammin, lopullisemmin…

Vakavina syötiin ateria loppuun, äskeinen äänekäs hilpeys oli tiessään, hiljaisina matkustajat vetäytyivät eri tahoille supattamaan. Ekvaattori juhlan komitea piti eräässä nurkassa hiljaista kokousta ja päätti, että juhlavalmistukset peruutetaan, juhlasta ei tietenkään tänään voi tulla mitään; se siirretään paria päivää tuonnemmaksi, kunnes vainajan hautaamisesta ollaan selvillä. Laivan pappi pitää sen sijaan tänään hartaushetken. Vainajan omaisille oli jo heti langattomasti sähkötetty tapahtumasta ja nyt odotettiin heiltä tietoa, oliko ruumis balsamoitava ja ilmanpitävässä sinkkiarkussa kuljetettava Eurooppaan, — se kuuluu olevan sangen kallis juttu, — vai onko vainaja haudattava mereen. Illalla saapuikin jo vastaus, että vainaja oli vietävä Hampuriin.

Se päiväntasaajan päivä kului siten vakavan mielialan vallitessa. Nähtävästi yksi ja toinen matkustajista "meni itseensä" ja mietti lepotuolissaan hetkisen iäisyyden ongelmaa. Katseli hattarapilvien lentoa ja antoi ajatuksensa lentää niiden mukana tavallista totisempiin ilmakehiin. Omasta puolestani en saanut ajatuksiani irti tuosta aamuisesta kohtauksestamme; näin koko ajan edessäni tuon häiverän, hienopiirteisen miehen, joka iloitsi pääsemisestään muutaman tunnin perästä rajaviivan "paremmalle puolelle".

Seuraavana päivänä oli mieliala laivassa sentään jo tasaantunut ja nuoriso rupesi jatkamaan keskeytyneitä ekvaattorijuhlansa puuhia. Mutta kun niitä sitten jonkin päivän perästä oli ryhdyttävä toteuttamaan, tuli uusi keskeytys: Taas kuolemantapaus laivassa! Laivan ylikokki oli kuollut. Saanut siellä keittiöhelteessään yskän, joka meni keuhkoihin, ärtyi keuhkokuumeeksi ja kaatoi miehen lyhyessä ajassa. Eihän sitäkään sopinut juhlia.

Päinvastoin painui mieliala nyt entistä vakavammaksi. Kysyttiin, kuka on oleva kolmas vainaja. Vastaus saattoi kohdistua kehen tahansa. Juhlimisinnostus talttui nuoremmistakin — kaksi vainajaa oli laivassa.

— Tuleeko tällä kertaa merihautaus, kyselivät matkustajat toisiltaan. Tiedettiin, että merimiehet ja muut palvelushenkilöt, jotka matkalla kuolevat, tavallisesti haudataan mereen; pistetään säkkiin, johon pannaan riittävä paino, ja solautetaan lautasiltaa myöten valtameren syvyyteen, laivapapin lukiessa ruumiinsiunauksen. Olisi ollut mielenkiintoista, joskin samalla kaameaakin, olla mukana sellaisissa hautajaisissa.

Mutta samalla tiedettiin jo vastauskin tehtyyn kysymykseen:

— Ei tule merihautausta, tämäkin vainaja viedään Hampuriin omaistensa haudattavaksi.

Kokki oli palvellut laivayhtiötä parikymmentä vuotta ja yhtiö suostui sen vuoksi suorittamaan balsamoimisesta ym. aiheutuvat kustannukset. Kokkivainaja siirrettiin senvuoksi jäädytettyyn säilytyshuoneeseen hienopiirteisen herran toveriksi. Ja juhlapuuhat siirtyivät taas toistaiseksi.

Eikä niistä lopulta tullutkaan mitään. Oli jo soluttu moniaita päivämatkoja ekvaattorista, joka ei siten enää soveltunut juhlan esineeksi. Ja samalla tapahtui ilmassa omituinen, sanottiin harvinainen, äkkimuutos.

Olihan eletty viikkokausia yhtämittaisessa helteessä, jota jatkui päiväntasaajan toisellekin puolelle. Alituista hikoilemista oli saanut kärsiä laivassakin päivät ja yöt, — mitään peittoa ei öillä voinut pitää ja päiviksi oli pukeuduttu aina yhä ohuemmin. Miehet kulkivat pyjamaspuvuissaan kannella eikä naisilla ollut verhonaan kuin usvanhienoja harsohepeneitä, mutta sittenkin täytyi vähänväliä ottaa kylpy tai käydä altaassa uimassa, jotta tuota tuuletonta hellettä ollenkaan kestäisi.

Nyt rupesi puhaltamaan pohjoistuuli ja varsin viileä. Oi, kuinka se aluksi tuntuikin suloiselta, kuinka nautittiin, kun tuulenhenki kuivasi hikistä ihoa. Mutta se tuuli yltyi. Jossakin Pyreneitten rannikolla oli ollut täysi pohjoismyrsky, ja se lennätti nyt lehahduksiaan tänne etelän merille asti. Suloista, mutta outoa, ehkä vähän liikaakin äkiksestään. Matkustajista veti yksi ja toinen takin tai kangaspuseron ylleen — yöpuku ja usvahepenet katosivat näkyvistä. Pohjoistuulta jatkui ja ennen pitkää tropiikin helteeseen tottuneet etelämaalaiset pujottivat tuulensuojaksi villapuserot, "pulloverit" ylleen ja reipastelivat niin kannella, yhä kehuen ihanaa viileyttä. Mutta pian eivät riittäneet "pulloveritkaan", ja kehumiset loppuivat. Pohjoisen henkäys oli yhä kylmempää. Sitä etelän iho jo arasteli. Nuo lämminveriset katselivat aivan kauhulla keskikannella olevaa vesiallasta, jossa muutamaa päivää aikaisemmin oli uitu ja nauttien pulikoitu; heidän pintaansa karmi ajatellessaan, että nyt, tällä vilutuulella, olisi mentävä tuohon "kylmään" veteen. Eikä vesi kumminkaan ollut kuin noin 20:ssä asteessa, ilma oli sitäkin yhä lämpimämpi. Mutta sekin tuntui lämpötuulten hemmottelemista jo viluiselta. Heidän piti hakea matka-arkuistaan yhä tukevampaa vaatetusta, mikäli tropiikkiin tottuneilla sellaista olikaan. Päivässä, parissa, oli matkustajisto siten kokonaan muuttanut muotoaan. Toisilla oli villahuivi kaulassa, toisilla palttoot yllään, kaikilla tukevat tamineet eilisten hellepukujen ja harsopuserojen tilalla.

Se oli meille pohjoismaalaisille oikein kodikasta nähdä ja me viihdyimme erinomaisesti tuossa uudessa seurassa; pukeuduimmepa itsekin liiveihin, joita ei koko etelänretkellä oltu käytetty, ja paksumpiin pukuihin, — oli näet syytä varoa vilustumista äkillisessä ilmanvaihdoksessa ja nuo äskeiset kuolemantapauksetkin tietysti matkustajia varoittivat.

Mutta samalla me nautimme sanomattomasti. Siunattu pohjoistuuli, se oli niin kodikas ja tuttavallinen! Se toi meille tervehdyksen, kuvittelinpa, aivan suoranaiset terveiset, kaukaisesta kotimaastamme. Siellä se usein on äksy ja epäystävällinen, täällä se tuntui terveisien tuojana mitä herttaisimmalta ystävältä, rehdiltä, kunnolliselta ja luotettavalta. Sen viileät henkäykset hivelivät suloisesti tropiikissa kiusautunutta ihoani ja antoivat minun maistaa pohjolan vilpoista makeutta. "Huoleti kiitelkööt muut" … laususkelin siellä kannella, tuulen keskessä, kävellessäni ja kiitin matkaamme onnistuneeksi senkin puolesta, että näin väleen oli päästy raikkaan pohjoistuulen tuiverrettaviksi.

Eräät nuoret herraskeikarit, jotka olivat matkalla Brasiliasta Portugaliin — ei sen pohjoisemmas —, siis kuumasta ilmanalasta lauhkeaan, ja joiden pukuvarastot olivat vain sitä silmälläpitäen hankitut, kulkivat siinä kupeellani yhä napittaen takkejaan ja painellen lakkejaan syvemmäs päähänsä ja olivat hölmistyneen ja onnettoman näköisiä.

— Mitä tämä on? he virkkoivat huolestuneina. — Täällä eteläisellä merellä jo näin kylmä, mitä sitten onkaan, kun perille tullaan viikon perästä, jolla aikaa kuljetaan yhä pohjoisemmas. Mitä tämä on?

— Tämä on vain heikko henkäys pohjolasta, vastasin hilpeästi. — Tulkaa minun maahani, niin saatte tutustua siihen tarkemmin.

— Emme uskalla, hyväpä, jos Portugalin ilmaa kestämme. Meille on kodikkaampi eteläinen pallonpuolisko.

— Sen olemme nyt jättäneet ja kynnämme nyt "paremman puoliskon" laineita. Iloitkaamme siitä!

Mutta heille se ilo ei ollut yhtä täyspitoista kuin meille. He upposivat hetken perästä kannen alle ja pukeutuivat siellä kaksinkertaisiin alusvaatteisiin, joten he olivat aika pullean näköiset, kun taas kannelle ilmestyivät. Ja he olivat tuoneet sieltä mukanaan "pledejä" ja "saaleja", joihin he kietoutuivat, kun istahtivat tuulen suojaan päivänpaisteen puolelle.

Mutta me pohjoismaalaiset seisoimme tuulessa ja annoimme sen valtoinaan leyhyttää vaatteitamme, — sen kylmempää se pohjoistuulikaan siellä kuitenkaan ei ollut. Kerroin siinä keskustelustani "hienopiirteisen herran" kanssa tämän kuolinpäivänä, ekvaattorinpäivänä, ja lisäsin täydellä myötätunnolla:

— Oikeassa se sairas miesraukka sittenkin oli, me siirryimme kaikki todella sinä päivänä "paremmalle" puolelle. Sääli vain miesparkaa, joka ei itse saanut olla mukana tässä ihanassa siirtymisessä!