LAPSET.

Valtamerilaivoissa on sydänpäivän kuumimmaksi ajaksi määrätty ns. "hiljainen tunti", joka on tarkoitettu matkustajain ja laivamiestenkin lepohetkeksi. Sellainen onkin etelämeren helteessä hyvin tarpeellinen — sehän onkin tropiikin maissa aivan yleisesti käytännössä —, sillä keskitaivaalta paahtavan auringon tulikehä raukaisee sydänpäivällä erityisesti ruumista, jonka siis täytyy lepäämällä kerätä voimia kestääkseen taas iltapäivärupeaman. Silloin, noin klo 1-3 päivällä, on kaikki kolina laivan kannella kiellettyä, mitkään kilpailupelit tai soitot eivät silloin saa tulla kysymykseen, työvuorossa olevat matruusit liikkuvat tavallista hiljempään, — laiva lepää. Me oikein riisuudumme ja koetamme hetkisen nukkua hyteissämme.

Mutta yhtä lajia melua eivät laivan ankarimmatkaan järjestyssäännöt sentään tälläkään tunnilla voi vaimentaa — lasten äänekästä leikkiä. Laivassa on aina paljon lapsia — perheittäin on näet usein matkalle lähdetty —, on kaikenikäisiä. Koetetaan tosin viedä hiljaiseksi tunniksi lapsetkin nukkumaan, ja pienempien suhteen se onnistuukin, mutta suuremmat lapset rientävät kiellosta huolimatta jatkamaan leikkejään; heitä ei nukuta, eikä mikään voima voi heitä pidättää kannen alla. He telmivät, juoksevat ja kirkuvat — tuntuupa siltä, kuin he tällä tunnilla tekisivät sen tavallistakin rajummin.

No, sitä on siedettävä, täytyyhän lasten saada leikkiä, muutenhan he menehtyisivät tässä eristetyssä laivassa; eihän heille saa asettaa kuonokoppaa. Mutta etelän lapset ovat tavattoman vilkkaita ja äänekkäitä, he kun ovat kasvaneet suuremmassa vapaudessa kuin eurooppalaiset, heidän vallattomuutensa on aivan erikoista. Laivankannella käy siis aamusta iltaan hirmuinen meteli ja helske, joka pian katkaisee raukeimmankin lepäilijän päiväunen. Hän harmittelee sitä siinä hetkisen, mutta nousee sitten makuukomerostaan kannelle — katsomaan noiden lasten leikkiä.

Siihen temmellyksen ääreen sattui meitä kerrankin kaksi vanhempaa herraa, hiljaisen hetken levostamme säälittä herätettyä. Kovaäänistä, meluavaa menoa jatkui nyt ilmeisesti yltyvällä tempolla ja me olimme varmat, jopa melkein vahingoniloiset siitä, ettei tällä säestyksellä kukaan muukaan matkustaja voi levätä.

— Miksi lapset ovat täällä noin tavattoman rajuja, virkahdin, — Osaavat ne siellä meillä sentään hiljaisemminkin leikkiä.

— Meillä myös, vastasi puhetoverini, tanskalainen. — Mutta kuten kasvojen väristä näette, ovat nämä lapset enimmäkseen tropiikin lapsia, sieltä villeistä siirtomaista peräisin; arvatenkaan ei siellä ole aikaa eikä haluakaan kasvattaa heitä hiljaisempiin tapoihin, ja luontohan on heillä myöskin tulisempaa. Näettekö, kuinka noillakin mustapintaisilla pojilla silmät palavat ja posket hohtavat, — sellainen veri kuohahtaa pian yli laitojensakin.

— Ja Euroopan poikiin tuo rajuus näkyy helposti tarttuvan, he ovat täällä huimapäitä hekin. Noin…!

— Tietenkin, heidän täytyy täällä koettaa olla miehiä puolestaan heidänkin.

Ennen pitkää siinä mustapintaisten poikain luonto loiskahtikin yli laitojensa. He joutuivat riitaan jostakin kilpailutuloksesta, väittelivät hetkisen kiihkeästi ja, annas ollakaan, jo karkasivat toisiinsa käsiksi, mukiloivat nyrkeillä, potkivat ja vetivät tukasta toisiaan. Hirmutappelu oli yht'äkkiä syntynyt. Se pojista, joka joutui alakynteen, kirkui kuin pistetty sika, toiset säestivät, hyökkäsivät joukkoon auttajiksi tai erottajiksi, tuossa tuokiossa kuhisi poikaparvi yhdessä huimassa porukassa, sanomattomassa hälinässä. Aikaihmiset hätkähtivät, joku isä, jonka rakas taimi siinä mylläkässä oli joutunut alimmaiseksi, juoksi joukkoon, sirotteli taistelevia sivummalle, pelasti kalliin toivonsa, antoi tillikoita oikealle ja vasemmalle ja torui ankarasti koko joukkoa. Se asettuikin silloin läähättäen ja ponteissaan, kiukku oli samassa mennyt ohi ja koko poikaparvi rämähti pian hilpeään nauruun. Sen pidempää ei se "viha" ollut. Leikki, kilpajuoksu tai väistämispeli alkoi taas alusta ja jatkui yhtä sovinnollisena ja yhtä äänekkäänä, kunnes ehkä hetken kuluttua tuprahti uuteen tupenrapinaan.

Lapset näyttelevät valtamerilaivassa siten hyvin huomattavaa osaa. He tutustuvat pian toisiinsa ja löytävät heti yhteiset harrastuksensa, joita vanhempain ei ole niinkään helppo löytää. En käsitä, kuinka he niin helposti ymmärtävätkin toisiansa. He puhuvat eri kieliä, espanjaa, portugalinkieltä, saksaa, ranskaa, joku englantiakin taikka tsekin tai puolan kieltä, muuta eivät osaa, mutta tuota pikaa on leikkivä joukko kehittänyt itselleen eräänlaisen yhteiskielen, jolla he toisilleen kirkuvat ja toisiaan komentelevat. Eikä väärinkäsityksiä näytä syntyvän — jos ei joku heti sanasta ymmärrä, niin ymmärtää ainakin käsivarren nykäisystä tai nyrkin sivalluksesta. Se on omalaatuistansa esperantoa.

Joskus kumminkin näytti leikkiväin piiriin välähtäneen jonkinverran käsitystä siitä, että he olivat eri kansallisuutta, eri maanosain edustajia. Paluumatkallamme Brasiliasta olivat laivan useimmat matkustajat eteläamerikkalaisia, enimmäkseen argentinalaisia, ja samoin tietysti lapsetkin, joiden joukossa siis myöskin espanjan kieli oli vallitsevana. Ja nämä olivat kylläkin tietoisia enemmistöasemastaan ja selvästi myöskin kansallisuustuntoisia. He pyrkivät väliin sortamaankin vähemmistöön kuuluvia, jopa halveksumaankin toiskielisiä. Kerrankin kuului poikaparvesta — taisipa olla tyttöjäkin joukossa — äänekästä ilkuntaa, siellä lapset hokivat rääkyen parille parvessaan olevalle jotakin sanaa, joka ilmeisesti oli haukkumasana. En voinut ensiksi kuulla enkä erottaa, mitä sanaa he siinä hokivat, mutta vähitellen se minulle selvisi:

— Eurooppalainen, eurooppalainen!

Se oli noista etelän kasvavista vesoista siis erikoisen halveksuttava käsite; toisia solvatakseen he eivät voineet mielestään löytää sen loukkaavampaa eivätkä pistävämpää mainesanaa kuin "eurooppalainen". Tässä ilmeni siis aivan päinvastainen käsitys kuin sen laivassa kuolleen tuttavani puheissa, joka itsepäisesti vakuutteli ja todisteli, että päiväntasaajan yli pohjoiseenpäin kulkiessamme olimme tulleet sen "paremmalle puolelle". Näillä hokevilla etelän vekaroilla oli ilmeisesti se usko tai tajunta, että he olivat kulkemassa maapallon huonommalle puolelle ja että he itse kuuluivat johonkin ylhäisempään rotuun.

— Eurooppalainen, eurooppalainen! Näin "haukutut" lapset vetäytyivät kuin häpeissään vanhempainsa suojaan, jotka kohtaukselle hymähtivät, ja pian oli leikki taas löytänyt uuden innostumisaiheen. Mitäpä "vekarain" nimityksistä, pian lapset taas saattoivat yhdessä kirkua ja hokea jotakin toista sanaa. Mutta tuo kohtaus tarttui kuitenkin mieleeni, se ikäänkuin avasi uusia näköaloja, uusia johtopäätöksiä, enkä voinut olla tuokion ajan ajattelematta sananpartta: mitä isot edellä, sitä pienet kiljuen perässä!