IKUINEN TAISTELU.

— Tänään mennään kaupungille toimittamaan pois nuo piletti- ja pankkiasiat, — näin päättelemme varhaisena ja verraten vilpoisena aamuhetkenä, kun yön levähdettyämme tunnemme itsemme virkeiksi.

— Lähdetään jo aikaisin, silloin on raitioteillä kulku ja kaupungissa liikkuminen vielä siedettävää, myöhemmin käy siellä tukahduttavaksi.

— Mutta pankit ja konttorit eivät valitettavasti ole silloin vielä auki, täytyy lykätä lähtö vähän myöhempään päivällä.

Ja silloin, myöhemmin aamupäivällä, herää meissä epäilyksiä koko kaupungille lähtöä kohtaan. Onkohan meidän nyt tänään todellakin lähdettävä siihen helteeseen? Tiedämmehän jo ennestään, minkälaista se kävely Rio de Janeiron kaduilla päiväsydännä on. Yhden kadunvälin käveltyäsi on paitasi likomärkä ja niissä yksissä lämpimissä saat sitten vaeltaa päiväkauden. Se on saunassa oloa koko ajan, erotus suomalaisesta saunasta on vain se, että sinun täällä täytyy olla vaatteissasi ja hikisenä nousta rappusia ja ravata asioilla.

— Jos jätettäisiin huomiseen se kaupungissakäynti? ehdotamme toisillemme.

— Huomenna on kyllä sama helle…

— No, mennään siis tänään. Hoidettavathan ne asiat on.

— Ei mennä tänään, ehditään me vielä…

Se on meissä täällä omituista päättämättömyyttä, soutamista ja huopaamista, jota emme kotimaasta tunne. Merkillistä, tässä kuumuudessa ei jaksa tehdä edes ruttoa päätöstä eikä varsinkaan panna sitä toimeen. Tuo päättämättömyys ja vitkastelu, jonka rasittava kuumuus aiheuttaa ja jonka leima on koko yhteiskunnassa, on siis jo tarttunut meihinkin pikamatkailijoihin. Olemme jo monena päivänä päättäneet tehdä tuon pienen kaupunginmatkan asioitamme hoitamaan, mutta aina on päätös rauennut, retki on jäänyt toistaiseksi. Niin näkyy jäävän tänäänkin. Hiukan huoahtaen alistumme siihen lopputulokseen.

Se on, kuten sanottu, kuumuudesta aiheutuvaa raukeusilmiötä, jota täällä tapaamme joka askeleella. Suunnitellaan paljonkin, luvataan ja päätetään; siitä jonkin innostuksen hetkellä tehdystä päätöksestä saattaa olla tieto sanomalehdissäkin, mutta sen toimeenpanosta ei sitten kuulukaan mitään, se kuivui hiljalleen kokoon. Sama juttu on pienissä yksityispiireissä tehtyjen suunnittelujen tai sopimusten. Lähdetään esim. ensi pyhänä sinne tai sinne. Mutta sattuu esteitä, ei tule lähdetyksikään. Ja sen oivallamme niin peräti hyvin: tekee mieli torkahtaa sunnuntaiaamuna vähän pidempään, eikähän ole syytä tässä helteessä liiaksi rehkiä.

Myöskin liikealalla luvattujen suoritusten laita on usein tässä hellemaassa sama. Teemme esim. jonkin tilauksen. Se luvataan suorittaa ja lähettää tavara asuntoomme määräaikana. Kokenut tietää jo ennakolta, ettei se silloin tule eikä piankaan. Koetamme rauhoittua, soitamme ja kiirehdimme tilaustamme, ja meille luvataan, anteeksipyytäen ja kohteliaasti, että tavara nyt varmasti tulee silloin ja silloin. Mutta ei se tietysti tule silloinkaan. Kohteliaisuudesta on helppo luvata, luvata melkein mitä tahansa; mutta se lupaus ei ole vakavasti tarkoitettukaan, se on vain ystävällistä ja myötämielistä puhetta, joka täällä asiantuntevissa piireissä heti rajoitetaan oikeaan arvoonsa. — Niin, olet odottanut kauan tuota tilaustasi ja vihdoin jo lopettanut odottamisen. Olet ehkä, mikäli tuota tavaraa todella tarvitset, ostanut sen korvikkeen muualta ja raahannut itse kotiisi. Silloin yht'äkkiä tulla tupsahtaa lähetys ja lasku. Kuka tuota olisi uskonut! Mutta tavara ei ole aivan samaa, kuin mitä alkujaan tilasit, se on ilmeisesti laadultaan vähän huonompaa, — lasku sitä vastoin voi olla sovittua hintaa parempikin. Suutut tietysti, aiot palauttaa koko hökötyksen takaisin, mutta sitä sinun ei pidä tehdä. Se tietäisi hyvien tapojen loukkaamista ja rumaa rettelöimistä, — on parasta, että nielet harmisi ja koetat kärsiä. Jos saat tilaisuuden, otat puolestasi toisella kerralla toisella taholla ja toisessa muodossa vahinkosi takaisin yhtä ovelasti. Ja niin tekee taas sinun uhrisi kolmannelle ja näin yhä edespäin. —

Mutta eksyinpä kauas tuosta aikeestamme lähteä eräänä päivänä kaupungille ja siitä tekemämme päätöksen raukeamisesta. Me oivallamme, että tämä horjumisemme on sitä "ikuista taistelua" kuumuuden aiheuttamaa raukeutta vastaan, jota jo olemme täällä etelässä oppineet käymään hidastellen ja peräytyen askel askeleelta. Se on tropiikin ainaista taistelua sitä luonteenpehmenemistä vastaan, jonka esim. erittäin tarmokkaat siirtolaiset onnistuvat voittamaan, nousten sen ponnistuksen voimalla nopeasti menestykseen ja rikkauteen, mutta joka useimmille päättyy tappioksi, pysyväksi lamaantumiseksi ja lopulliseksi sortumiseksi. Se on meillekin jo pienoiskoossa tuttua taistelua, jossa armotta joutuisimme alakynteen, jos sitä olisi vuosikausia jatkettava, — sitkeimmätkään ponnistuksemme eivät ilmeisesti kestäisi tässä "ikuisessa taistelussa". Siksi kunnioitamme sitä enemmän niitä, jotka tässä taistelussa pystyvät pysymään voitonpuolella, varsinkin jos heidän samalla onnistuu säilyttää luonteensa lujana ja turmeltumattomana.

— Siis emme lähde tänäänkään kaupungille noita pikku asioitamme hoitamaan? kysymme lopullisesti toisiltamme, vielä heikosti toivoen, että tarmomme ehkä sittenkin olisi lujittunut.

— Niinhän me sen jo päätimme, eikö niin? Tänään tulee armoton helle, johan se huoneessakin tuntuu.

— Tuntuu kyllä, ja tuntuu kai taas huomennakin. Mutta lykätään siis asiat huomiseksi!

Istumme hiukan noloina tätä tarmottomuutemme ja tappiomme tulosta harkiten. Oivallamme, että se on huono päätös, heikkoutemme todistava, mutta minkäpä sille mahtaa. Onneksi tarmottomuus ei tällä kertaa ole korvaamaton.

— Mutta sen me tästä nyt näemme, että meidän on pian paettava tästä maasta pois. Menemme täällä nopeasti alaspäin, tekisimme täällä varmaankin pian moraalisen haaksirikon. Sillä voimamme eivät kestäisi tässä ikuisessa taistelussa.