TIESI AINA PAREMMIN KUIN MUUT.

Keskustelut valtamerilaivan seurustelu- tai savusaleissa koskevat usein kyllä sitä uutta maata, johon ollaan menossa, useimmille matkustajille vielä tuntematonta. Silloin esiintyy tavallisesti seurassa asiantuntijoita, jotka jo ennen, ehkä monta kertaa, ovat olleet tuossa uudessa maassa ja siten saattavat antaa ensikertalaisille hyviä neuvoja tropiikin oloista ja valaisevia tietoja sieltä. He kertovatkin tavallisesti mielellään, heidän kokemusperäiset tietovarastonsa ovat kukkuroillaan ja he keventävät niitä kernaasti, samalla usein ja ilmeisellä nautinnolla oikaisten sitä, mitä matkaoppaista ja kertomuksista on luettu ja todeksi uskottu. He haluavat saada ja säilyttää siirtolaismaan erikoistuntijan maineen.

Jos silloin sattuu — ja meidän matkalla sattui useinkin —, että yksi asiantuntija kertoo jonkin seikan, esim. yhteiskunnallisen tai maantieteellisen ilmiön tai kulttuuripiirteen, yhdellä tavalla ja toinen siihen silloin antaa varsin toisenlaisen selityksen, niin sitäkään ei voi kovin ihmetellä. Onhan se maa, Etelä-Amerikka, johon ollaan menossa ja jonka oloista on kysymys, niin tavattoman suuri, niin monenlaisia alueita ja kehitysasteita käsittävä, niin moniin valtioihin jakaantunut ja niin erilaisia elinkeinoja ja luonnontuotteita edustava, että mies, joka on elänyt ja asunut etelässä tai idässä, tietenkin kuvaa asiat toisin kuin se, jolla on tietonsa tai kokemuksensa pohjoisesta tai lännestä. Mutta ihan samoistakin oloista puheen ollen voi joskus "asiantuntijain" kesken syntyä aivan kiihkeitä, väliin henkilökohtaisuuksiin meneviä väittelyitä — toinen julistaa, että hänen pöytätoverinsa, joka kuitenkin hänkin on ollut Amerikassa esim. 10-20 vuotta, esittää asiat väärin, ja toinen kimpaantuu ja antaa sanan sanasta.

Siitä voi kehittyä murheellisia, jos koomillisiakin tilanteita. Muistan sellaisen, jolloin eräs mustapintainen mies päättävästi julisti, että vastaväittäjä ei ole koskaan hänen maassaan, Brasiliassa, käynytkään taikka on käynyt siellä unenpöpperössä, ja tämä taas kääntyi seurueen puoleen ihmetellen, missä tarkoituksessa tuo toinen tahtoi esittää yleisesti tunnetutkin asiat päin hiiteen. Kunnes selvisi, että toinen oli oleskellut Amazon-joen suomailla, toinen Uruguain rajavuoristossa.

— No, mikset tuota heti sanonut! nauroi toinen soimaajista jo sovinnollisesti.

— Mutta samassa maassa on kuitenkin oltu molemmat. Terve!

Mutta matkueessamme oli varsinkin yksi asiantuntija, peräti itsetietoinen ja varma mies, joka tahtoi tuntea kaikki asiat paremmin kuin muut ja aina oikaisi kaikkien muiden tiedot, olivatpa nuo kuinka yleispäteviä ja henkilökohtaisiinkin kokemuksiin perustuvia tahansa. Sanoimme häntä Kaikkitietäväksi ja hänen asiaanpuuttumisensa meitä muita yhtä usein harmitti kuin huvitti.

Oli puhe esim. tropiikin kuumuudesta ja miten siellä paahtava aurinko raukaisevasti vaikuttaa pohjois-eurooppalaisen työtarmoon. Silloin hän heti puuttui puheeseen ja selitti sormi pystyssä:

— Ei siihen vaikuta aurinko — aurinko on terveyden lähde, joka kaikkialla, etelässäkin, lisää sekä ruumiin että sielun voimia. Raukeus johtuu liikkeelläolosta, työstä, jota ei outo helteessä kestä…

Menepäs siihen väittelemään! Osaksi hänen julistuksensa kai ei pitänyt paikkaansa, osaksi se sisälsi alkuperäisen väitelmän, hiukan vain toisin sanottuna.

Taikka oli puhe siitä, kuinka kahvin viljelyksellä laajoilta maa-aloilta on ryöstetty niiden kasvuvoima — raskasta siihen on myöhemmin saada muuta kasvullisuutta käyntiin.

— Ei asia ole niin, oikaisi silloin Kaikkitietäväinen.— Kahvimaat ja muut viljelykset on pidettävä toisistaan erillään. Kahvipensaat on sitten jätettävä sikseen ja niiden maille laskettava karja eräiksi vuosikymmeniksi. Sen jälkeen nuo maat kyllä taas elpyvät.

Niin, kaipa sitten joskus! Kerran oli kysymys Etelä-Amerikan luonnonrikkauksista, sen eri osissa tavattavista metalleista ja mineraaleista, joista luetaan jo alkeismaantiedossa, sen vuoriaarteista, jaloista ja puolijaloista timanteista jne. Kaikkitietävä oikaisi:

— Näiden luonnonrikkauksien merkitystä liioitellaan suunnattomasti. Niitä on verraten vähän, kullat ja hopeat kaivoivat alkuasukkaat tarkkaan jo esille ja eurooppalaiset valloittajat ryöstivät ne sitten heiltä — näitä aarteita laivattiin edellisillä vuosisadoilla Eurooppaan. Vuorten louhiminen jalometallien etsimiseksi ei enää kannata, — saatte louhia nuuskaksi kokonaisen vuoren ja löydätte siitä ehkä yhden timantin tai kapean sinkkisuonen tai palasen platinaa. Se ei kannata, niinkuin eivät hiilikaivauksetkaan, — hiilet ovat siellä liian nuoria. Ja rautamalmikin on huonoa ja kaukana…

— Ohoh, ihmettelimme me ensikertalaiset, — mikä tässä tulevaisuuden ja rikkauksien kehutussa maassa siis oikein kannattaa? Ehkä hedelmäinviljelys?

— Ei, hedelmäinviljelyksestä ei siinä hellemaassa koskaan tule suurtuotantoa, — useat hedelmälajit eivät siellä ollenkaan menesty — ja viljanviljelyksestäkin vain erinäisissä valtioissa. Karjatalous pitäisi myös asettaa aivan uudelle, järkiperäiselle kannalle, jos siitä mieli saada vientitavaraa, ja siihen tässä maanosassa tuskin on edellytyksiä.

— Siis vain kahvi, puuvilla ja kumi?

— Niidenkin kulta-aika Etelä-Amerikassa on oikeastaan ohi, sitten kun niitä on ruvettu halvemmin ja järkiperäisemmin tuottamaan muissa tropiikin maissa. Kumi esim. oli täällä ennen arvokas aarre, sitä ei saatu mistään muualta. Mutta näissä valtioissa pantiin sille niin korkea vientitulli, että se kävi tarvitsijoille ylen raskaaksi. Silloin kuljetti joku yrittäjä sen puun, josta kumipihkaa vuotaa, muualle, muistaakseni Ceyloniin, ja rupesi sitä siellä viljelemään. Se menestyi, sen viljeleminen kehittyi, eikä kumin kuljetus Amerikan aarniometsistä enää kannata, vaikka vientitullikin poistettaisiin.

— Soh, huonostihan siellä siis ovat asiat…!

Kaikkitietävän puheissa ja oikaisuissa oli aina siteiksi jotakin totta ja järkeä, mutta aina myös kovasti liioiteltua yksipuolisuutta. Siksi toiset asiantuntijat eivät enää viitsineet hänen kanssaan väitellä eikä hänen juttujaan ja alituisia oikaisujaan kuunnellakaan, ja me ensikertalaiset jäimme hänen ainoiksi kuulijoikseen, sillä hän kertoi joka tapauksessa hauskasti. Oikeat asiantuntijat vetäytyivät pois, muristen:

— Kuka hänelle on antanut ainoan oikean tietokirjan arvon ja valtuudet?

— Ja kuka on nimittänyt hänet yliprofeetaksi, joka voi sanoa, miten vastainenkin kehitys on kulkeva!

Mutta kerran taas, ison seurueen ollessa koolla tupakkasalissa, tuli puhe Etelä-Amerikan valtioiden rahan arvosta, eri valuuttain vaihteluista ja niiden syistä jne. Joku kertoi silloin, että vaikka erään sikäläisen maan paperirahalla ei olekaan kultakatetta, on siellä kuitenkin sellaisiakin paperirahoja, joita ilmoitetaan lunastettavan kullalla.

— Se ei pidä paikkaansa, julisti heti Kaikkitietäväinen, — sellaisia rahoja ei ole.

— Niin, lunastaako asianomainen valtio ne todellisuudessa vai eikö, siitä en mene takuuseen, virkkoi siihen ilmiön kertoja. — Onko se laki, johon tuossa paperirahassa viitataan, ehkä kumottu, sitä en myös tiedä, mutta sen tiedän, että setelirahoja on, joissa sanotaan, että valtio lunastaa ne kullalla.

— Ei, tässä täytyy olla jokin erehdys, kinaili Kaikkitietävä edelleen. — Eikä sellaisia rahoja ole koskaan ollutkaan.

— Mutta olen itse nähnyt sellaisia, niitä on, intti ensimmäinen väittelijä kuumeten.

— Ei ole, eikä niitä voikaan olla, koska…

Keskustelu rupesi taas tulistumaan ja käymään kiusalliseksi.

Kun asia ei meitä ensikertalaisia kovinkaan kiinnostanut, rupesimme vetäytymään riitapaikalta pois. Mutta samassa nousi seinänvierustalta eräs syrjästä kuunnellut mies, astui Kaikkitietävän luo ja virkkoi:

— Älkää olko liian varma asiastanne tällä kertaa, sillä minäkin tiedän…

— Tekin erehdytte, keskeytti Kaikkitietävä. — Pyydän anteeksi, että minun se täytyy sanoa, mutta kun asia kerran niin on.

Silloin tuo seinänvierustalta tullut mies veti verkalleen esiin lompakkonsa, selaili tuokion sen muuatta lokeroa ja nykäisi sieltä setelin, jonka hän sanaa puhumatta näytti seurueelle. Se oli asianomaisen maan paperiraha ja siinä todella luettiin, että valtiopankki lunastaa sen ja sen lain mukaan tämän setelin kullalla…

— Minulla on tämä mukanani viimesyksyiseltä matkaltani asianomaiseen maahan…

Syntyi hetken tauko. Ilmeistä vahingoniloa säteili kaikkien seurueessa olevain silmistä, jotka kysyvinä kohdistuivat Kaikkitietävään. Tuokioksi kävi tämäkin nyt mykäksi, katseli rahaa, käänteli sitä, kakisteli ja näytti suuttuvan. Mutta kohta palasi entinen varmuus jälleen hänen kasvoihinsa.

— Tämä on jonkun poikkeusajan, kapina-ajan seteli, jolla ei ole mitään merkitystä. Ei valtio sitä lunasta, ei ainakaan täyteen kulta-arvoonsa, tällaisia papereitahan voi joskus löytää…

Mutta hymy ei hälvennyt seurueessa olevain kasvoista, ja hetken kuluttua Kaikkitietäväinen lähti ulos jaloittelemaan.