KAHVI JA SOKERI.

Näiden herkkujen, jotka ovat valloittaneet maapallon Grönlannin ja Pohjois-Siperian jääaavikoilta, läpi kaikkien mantereiden Tulimaahan ja Etelä-Australiaan asti, pääasiallisin tuottajamaa on Brasilia. Sieltä niitä viedään kaikkiin maihin enemmän kuin mistään muualta — tilastonumerot eivät vain mahdu tämän "tutkielmani" puitteisiin.

Sen maan pääkaupungissa sain eräänä päivänä nähdä yhden niistä paikoista, jotka välittävät tämän suurviennin, ja se oli melko mielenkiintoista. Paikka ei ollut mikään loistelias. Se oli vanha talo erään Rio de Janeiron vanhimman ja ahtaimman kadun varrella; suuret, harmajaseinäiset, matalanlaiset konttorihuoneet kolmessa, neljässä kerroksessa ja niiden seinämillä hyllyjä hyllyjen vieressä. Siellä oli Brasilian erään osan kahvilajittelun keskus ja siellä hääri melkoinen, ei sentään kovin suuri, henkilökunta pulpettiensa ja pussiensa ääressä.

Mitään varastoa tässä keskuksessa ei ole, ainoastaan näytteitä ja lajittelua. Noilla hyllyillä oli ääretön määrä sinisiä paperipusseja, sangen alkeellisesti kokoonkäärittyjä, ja merkkilappu oli joka pussin kyljessä. Kukin pussi ja pussiryhmä merkitsi erityistä kahvilajia, eri tavalla sekoitettua, eri asteille puhdistettua. Näitä pusseja oli myös lajiteltu eri maita varten, aina sen mukaan, mitä laatuja oli havaittu kuhunkin maahan haluttavan. Muutamat maat, kuten Yhdysvallat, vaativat erinomaisen hyväksi puhdistettua ja laadultaan aivan tasaista kahvia, — se on jo viljeltäessä ja varsinkin satoa korjattaessa otettava varteen. Kaikki pavut ovat tässä ryhmässä suurikokoisia ja samankokoisia, mitään pikkupapuja eivät jenkit suvaitse, ja papujen täytyy väriltäänkin olla yhdenkarvaisia — kahvinvärjäystä ei Brasiliassa kuitenkaan harjoiteta, ainoastaan luonnonväri saa tulla kysymykseen. Melkein yhtä ankaria laadun yhdenmukaisuuden ja puhtauden suhteen ollaan Englannissa, mutta siitä alaspäin tulee monenkirjava asteikko.

Muutamissa maissa ei sitä vastoin pidetä kovin tiukasti kiinni kahvin yhdenmukaisuudesta; niissä nimenomaan tahdotaankin sekoitettuja lajeja, maku on pääasia, ja tämä on näiden maiden näytepusseissa siis otettava varteen. Hyvää kahvia, vaikka se voi olla vähän rumemman näköistäkin, mutta samalla se on tietenkin myös halvempaa kuin amerikkalainen. Näöstä ei näet maku ollenkaan riipu. Laadun hyvyyden tuntee hajusta ja siksi kahvintuntijat aina ensiksi uppoavatkin nenineen kahvipussiin, ennenkuin rupeavat tarkastamaan, minkänäköistä kahvi on.

Näinpä tosiaankin siellä eräässä lajitteluhuoneessa Suomeakin varten valittuja, sinisiä kahvipusseja. Niissä on luullakseni kahvi keskitasoa, ainakaan minun aistini eivät hajusta eivätkä ulkonäöstä havainneet mitään erikoista. Kuten tunnettua sekoitetaan tuontipaikoilla kahvin eri lajeja — eri maiden ja maanosainkin tuotteita — sitten ennen kauppaan laskemista usein toisiinsa, joten saadaan eri ostajapiireille, eri hintapiireillekin, mieluisia lajeja. Tuo alkusortteeraus Rion lajittelutalossa tarkoittaa tietenkin vain brasilialaisia kahvilaatuja, joita on hyvinkin monia.

Muutamissa pusseissa, joiden sisällyksellä kuitenkin kuuluu olevan hyvä menekki, oli kahvi hyvinkin epätasaisen, jopa roskaisenkin näköistä, — sitä on aivan vähän puhdistettu sen jälkeen, kun pavut on kahvipensaasta korjattu ja kuivattu. Kaikkein huonoimman ja rumimman näköistä oli kuitenkin Brasilian omaa tarvetta varten tarkoitettu kahvi. Siinä oli rikkoja ja varvunpalasia joukossa, koko ja väri oli mitä kirjavinta. Mutta tuoksu oli erinomaista. Ihan sellaisenaan, roskineen ja varpuineen, se kuulemma paahdetaan ja jauhetaan, ja tulos on mainiota — ei missään saada niin hyvänmakuista ja voimakasta kahvia kuin Brasiliassa. Se riippuu tietysti siitäkin, että siellä kahvijauhetta pannaan pannuun paljon, paljon enemmän kuin yleensä muissa maissa, ei ole tarvis säästää. Mutta totta on toisaaltaan sekin, ettei ole kahvipapujakaan "karvoihin" eikä rikkapitoisuuteenkaan katsominen, kahvipensaan varvutkin maistuvat kahvilta.

Kävin eräässä Rion sokerikonttorin keskuksessakin, missä oli samanlaisia paperipusseja, mutta ne esittivät, ei oikeastaan eri laatuja, vaan sokeriruokovalmistuksen kehityshistoriaa. Siellä sai nähdä, miten sokeriruo'osta, joka on pitkänhuiskea, puuntapainen ruokokasvi, saadaan aste asteelta sitä tumman vaaleaa jauhosokeria, jota etelän maissa melkein yksinomaan käytetään ruokiin, kahviin jne., — palasokeria ei siellä juuri näe. Tuo valmistusprosessi on kuulemma verraten yksinkertainen. Ruokosylellinen pannaan sellaisenaan kovaan puristukseen ja niin siitä "prässätään" imeläaines juoksevassa muodossa pois. Näin saatu tulos, jossa tietenkin on vielä paljon kuorta ja muuta roskaa, kuivataan sitten ja niin saadaan ruskeaa massaa, joka vielä on jonkin verran tahmeaa, mutta jo jauhomaista. Vielä joku käsittely ja siten kuivattu aines, jauhe, puhdistetaan keskipakoismenetelmällä, toisin sanoen rikat ja roskat ja ruo'onsyyt ja kuorenpalaset "puhalletaan" pois. Näin jää jäljelle tuota "hienoasokeria", jota kuten sanottu sellaisenaan käytetään, — aivan puhdistettuahan se ei ole. Käytetäänpä paljon tuota vielä ruskeampaa, tahmeata puolivalmistettakin, ja sitäkin eksportoidaan niinkuin jauhosokeria.

Vientimaissa sitten tavallisesti näin etelästä tuotu ruokosokeri vielä puhdistetaan, "raffinoidaan", ja valkaistaan. Englannissa suoritetaan se puhdistus kuulemma vielä kahteenkin kertaan. Sen imelyysvoima siitä lisääntyy, mutta määrä vähenee, — se on siis vain hinta- ja makukysymys. Brasiliassa käytetty tumman valkoinen jauhosokeri ei ole kovin imelää; sitä täytyykin sen vuoksi panna esim. kahvikuppiin paljon enemmän kuin meillä. Ja kun itse kahvikin on sakeahkoa, on se liemi, jota kupeista nautitaan, hiukan puuromaista — mutta hyvää se on.

* * * * *

Kahvin ja sokerin valmistamisella ja viennillä on ratkaiseva merkitys niitä viljeleväin maiden taloudelle ja on, varsinkin kahvintuotannolla, niin ollut jo vuosisatoja. Laajoilta alueilta, hedelmällisiltä rinteiltä, on metsä poltettu pois, ja sen tuhkaan ovat ensin neekeriorjat, sitten vapaat neekerit, istuttaneet kahvipensaita, jotka nopeasti kasvavat ja kypsyttävät sadon useitakin kertoja vuodessa. Näitä satoja on samoilta mailta otettu vuosikymmeniä, kunnes maa on niin tyhjiin imetty, ettei se enää jaksa kasvattaa kahvipensasta, — mikään maan lihoittaminen ei ole tullut kysymykseenkään. Silloin jätetään sellainen maa autioksi, vanhat kahvipensaat poltetaan pois tai siirretään muualle, ja maasta muodostuu karjanlaidun, huononlainen sekin; metsää siihen ryöstettyyn maahan ei enää kasva. Siksi ovatkin entiset kahvirinteet nyt kaljut.

Silloin on kahvinviljelystä varten ollut haettava uusia, kaukaisempia rinteitä, jotka sitä varten vuorostaan on kaskettu, ja niin on näitä luonnon armoittamia maita ollut yhä laajemmalta "parturoitava". Nyt täytyy jo ruveta ajattelemaan maan lannoittamista kahvinviljelystä varten, mutta sadot tulevat siten tietenkin kalliimmiksi. Kun samalla kilpailu toisten kahvia tuottavain tropiikkimaiden kanssa käy kireämmäksi, ja menekki siten jakaantuu ja vähenee, jää valtaisia, myömättömiä varastoja joka vuosi omaan maahan. Siten muodostuu tämä kahvikysymys hyvin kriitilliseksi taloudelliseksi kysymykseksi näissä maissa. Niinkuin toisaalta kysymys sokerinkin tuotannosta ja sen markkinoista, joilla, kuten tietty, juurikkaan viljelys pohjoisemmissakin maissa kovasti kilpailee. Miten se pulakysymys vielä kärjistyy ja miten se kerran ratkeaa, se ei kuulu tämän "tutkielman" puitteissa selvitettäviin. Niin suuria etuja antaa kuitenkin aurinko ja hedelmällinen maaperä näille etelän maille, että niillä pitäisi olla edellytyksiä voitokkaasti suoriutuakseen tuosta taloudellisestakin taistelusta.