LAITURISTA IRTI.

Viimeisiä matkatavaroita vivuttiin laivaan laiturista, johon ne oli tuotu junalla. Siinä killuivat korkealla nosturin nokassa erilaisten matkustajain moninaiset kapistukset: hienot, raudoitetut tammiarkut ja likaisenruskeat matkasäkit, korkeat, pystyt matkakaapit, joissa vaatteet riippuivat naulakoista, ja nuorilla vyötetyt vilttimytyt, vaskihelaiset nahkakoffertit ja häthätää kiinninaulatut pakkalaatikot. Nosturi vingahti tavantakaa ja nopeasti katosivat kapistukset sen nokasta laivan uumeniin.

Omituinen hiljaisuus vallitsi laivassa ja laiturilla. Matkustajat, joita juuri oli junasta saatettu suureen valtamerilaivaan ja "sortteerattu" sen eri luokkiin, seisoivat asianomaisilla kansillaan noita lähtötoimituksia ääneti katsellen eivätkä toisiaankaan puhutelleet. Laivan peräpuoli oli jo laskettu irti laiturista, ainoastaan keulaan vei vielä yksi "lankonki", jota myöten viimeisiä saattajia, joita ei ollut monta, opastettiin laivasta pois. Kaikki kävi koneellisesti ja meluttomasti, mutta ilmeisellä kiireellä. Lyhyt komentovihellys kajahti silloin tällöin päällikön kannelta, mutta sekin rauhallisena ja koneellisena, — kylmänä ja tunteettomana.

Matkalle lähtijät seisoivat matkapuvuissaan yksin tai pienissä ryhmissä, seisoivat rauhallisina ja tunteettoman näköisinä hekin. He olivat jo astuneet "Rubiconin yli", valinnan mahdollisuus oli jo ohi. Viimeiset jäähyväisensä olivat useimmat lausuneet kaukana maissa, kukin kotipaikoillaan. Siellä oli syleilty ja kättä puristettu ja itketty viimeiset itkut — mikäli oli itketty —, nyt olivat silmät kuivat ja sydämet kovettuneet. Siellä oli laadittu suunnitelmat "uutta elämää" varten, annettu lupaukset ja vannottu valat ja lopuksi katkaistu siteet syntymämaahan. Nyt yhdisti enää yksi ainoa kapea puusilta lähtevän siirtolaislaivan "vanhaan Eurooppaan", ja senkin yli oli jo tultu. Taistelut oli taisteltu, päätösten purkaminen ei ollut enää mahdollista. Tunteetkin olivat jo turtuneet, kylmästi katselivat lähtijät laivajättiläisen irtautumista laiturista.

Siltä ainakin näytti syrjästä, kaiteen vierestä katsojasta. Mutta olipa hän sittenkin lukevinaan eri mielialojen vivahduksia noista yleensä vakavan ja kylmän näköisistä kasvoista. Ei niissä tosin ilmeet paljon vaihdelleet, mutta jokunen värähdys kertoi sittenkin sisäisistä ailahteluista.

Siirtolaiskannella olivat useimmat lähtijät nuoria miehiä, varmuutta ja tarmoa uhkuvia kaikista liikkeistään ja eleistään päättäen. Heitä oli ehkä kotona pidetty tuhlaajapoikina tai perheen mustina lampaina, joista ei tule mitään, mutta he olivat päättäneet noille epäileville omaisilleen ja "koko maailmalle" osoittaa, että heistä sittenkin jotakin tulee, — he aikoivat kai palata dollari-pankkikirjat taskussaan ja omin käsin rakennettu onni mukanaan. Siksi oli nyt katse terävä ja kova. Mutta toisten silmissä väreili sittenkin jotakin levotonta, jotakin hapuilevaa, heitä painoivat ehkä nuo vastaustaan odottavat elämänkysymykset silloinkin, kun he koettivat heittäytyä varmoiksi ja kylmiksi.

Nuori mies nojautui tuossa kaidepylvääseen; hän oli katselevinaan rantaliikettä, mutta ilmeistä oli, ettei hän nähnyt eikä kuullut sieltä mitään. Hänen katseensa tuijotti johonkin kaukaisuuteen, jolla ei ollut ajan eikä paikan rajoja. Johonkin hänen elämässään sattuneeseen, ratkaisevaan tapaukseenko, särkymykseen tai pettymykseen, jota hän oli lähtenyt hautaamaan tai pakenemaan, — pelkäsikö hän sitä turhaan pakenevansa? — Toinen tuossa vilkuilee salavihkaa sivuilleen ikäänkuin kärsimättömänä odottaen laivan lopullista irtautumista laiturista. Kylmää ja tyyntä mieltä hän näyttelee, katselee välinpitämättömänä nosturin kulkua ja haukottelee väliin, mutta eipä malta mies olla alituisesti vilkaisematta kelloaan eikä sitä viimeistä "lankonkia", joka vielä yhdistää laivan maihin. Rikosko, jota hän puolestaan pakenee? Vaiko muuten ärtyneet hermot, joita hänen on vaikea hillitä?

Samalla alakannella on nuori neitonen kyykähtänyt faneerilaatikkonsa viereen, kyykähtänyt siihen kumaraksi, ja näyttää nyyhkyttävän. Niin, tosiaankin, hän itkee, — ainoa, joka itkee —, ja hetken pidäteltyään hän itkeekin ihan rehellisesti, sydämensä pakahtuneisuutta salaamatta, ympäristöstään välittämättä. Hän työntää käsilaukkuunsa jo märäksi kostuneen nenäliinan ja hakee sieltä kuivan, sillä kasvojaan pyyhkiäkseen. Jo tulee vanhempi nainen siihen häntä hyväilemään, mutta turhia näyttävät olevan tämän lohduttelut. Mikä on ollut se elämän murhenäytelmä, josta nuo kyyneleet heruvat, sitä ei voi syrjäinen päätellä, mutta hän aavistaa, että kireälle siinä on vetänyt, kirvelevät ovat haavat, ja kuluu varmaankin paljon aikaa, ennen kuin ne arpeutuvat.

Tuohon ainoaan itkijään vilkaisee yläkannen kaiteen ohi kävellessään hymähtäen ja miltei halveksuen hienopukuinen, keski-ikäinen herrasmies. Hän näyttää yleensä halveksuvasti katselevan noiden ensikertalaisten mielenailahduksia, ilmeisiä tai peitettyjä, — oliko tässä nyt muka kysymys mistään maailmanlopunmatkasta tai kuolemanreisusta! Itse hän on ehkä tehnyt nämä matkat "rapakon" taa kymmeniä kertoja, pitäen niitä kenties rauhankeitaina elämänsä muuten myrskyisessä vaelluksessa. Hänellä on nytkin taas edessään viihdyttävä huvimatka, hyvää lepoa, hyvää ruokaa, vaihtelevaa seuraa, — miksi ottavat nuo ihmishölmöt edessään olevan matkan noin umpisurulliselta kannalta! Samassa maailmassahan sitä eletään siellä niinkuin täälläkin, erottajana vain parin, kolmen viikon matka.

Harvalla matkustajalla näyttää muuten, niinkuin tällä maailmanmiehellä, olevan aikaa tai halua ohimennenkään tarkata toisten olemusta ja mielialoja. Vähän kunkin katse näyttää olevan tähdätty sisäänpäin, vaikka se tuijottaakin laiturille ja laivamiesten lähtöponnistuksiin. Taikka kohdistuu kahden matkustajan huomio vain toisiinsa, vaipuen kokonaan siihen tarkkailuun ja huolenpitoon.

Laivan eri kansilla onkin useita nuoria pariskuntia, aivan nuoriakin, vast'ikään yhteen menneitä. He ovat nähtävästi nuorekkaalla innolla ja päättäväisyydellä juuri astuneet rohkean elämänaskeleen, ja nyt on heillä yhteinen, vakava elämäntodellisuus edessään. Sitä he ovat tuossa kaiteen luonakin vaipuneet harkitsemaan, se on heillä ainoana huomion esineenä, ainoana suurkysymyksenä, joka peloittaa ja jännittää, ja he koettavat ilmeisesti yhä uudelleen rohkaista ja lohduttaa toisiaan, siirtyessään ratkaisevan kynnyksen yli. Ehkä se heille onnistuukin: kaksi nuorta, tervettä, työkykyistä ihmistä elämänretkellä, — mikäpä mahti maailmassa voisikaan heidän menestymistään ja onneaan ehkäistä!

Toisilla pariskunnilla on jo lapsia, jotka tuossa jo ennen laivan lähtöä iloisina teutaroivat. He ovat kai lopultakin rauhallisimmat ja onnellisimmat koko laivankannella, heidän vanhempansa ovat tuossa vieressä, surusta ei ole vielä mitään tietoa, — kunpa ei tulisikaan jatkuvan elämäntaipaleen varrella! Heidän leikinkeskeiset ilonhuudahduksensa raikuvat miltei ainoina ääninä lähtevän valtamerilaivan kannella ja heidän viaton hilpeytensä valaa eräänlaisen sovittavan rauhantunteen koko vakavaan, mutta samalla ilmeisesti herkkähermoiseen kansiväkeen, joka odottaa laivan lopullista irtautumista laiturista.

Jo kilahtaa terävä kellonääni, ylimmältä kannelta kuuluu lyhyt, tavallista voimakkaampi komentohuuto. Nostokurki pois, irti laiturista! Äkkiä vivutaan tuo viimeinen "lankonki" laivaan, tie maihin on poikki, ja ne köydet, joilla meren jättiläinen vielä on pollareissa kiinni, irroitetaan nopeasti. Laiva kääntyy verkalleen ulos lahdelle. Kone rupeaa jyskyttämään, tuntuu, että ollaan liikkeellä. Ollaan irti vanhasta Euroopan mantereesta, matka valtameren yli on alkanut.